Edellisessä blogitekstissäni (Psykosomaattisia oireita) kirjoitin mm. psykoterapeuttini ja terapiapaikan vaihtumisesta. Mietin, millaisia tunteita ja reaktioita ne olivat minussa aiheuttaneet, mutta ne tulisivat esiin vasta sen jälkeen, kun tunteiden torjuntaan liittyvät psykosomaattiset oireeni olisivat väistyneet.
Psykosomaattisia oireita, joita minulla yleensä on, eli migreeniä, vatsavaivoja, ahdistuneisuutta sekä yleisesti että erityisesti heräämisen jälkeen (en voi sanoa että aamuisin, koska nukun miten sattuu) oli päivittäin. Onneksi en oksentanut, mutta etova olo kyllä oli melkein koko ajan. Tätä kesti neljä päivää.
Sitten tapahtui jotain, pikku juttu jota en enää muista, mutta jonka kautta surun tunteeni pääsi pintaan. Koin ja tunsin, että minut oli taas hylätty ja jätetty yksin...
Ymmärrän kyllä (aikuinen minussa ymmärtää), että entinen terapeutti sai hyvän ja tärkeän mahdollisuuden työurallaan, ja hänen sijassaan olisin varmasti valinnut samoin. Mutta terapian ja nykyisen ajattelutapani tarkoitushan ei ole enempää vahvistaa sitä "muita ymmärtävää, kaiken osaavaa ja kaiken hyväksyvää" puolta persoonassani, joka kylläkin pitkään auttoi minua selviämään työ- ja perhe-elämässä (ja edelleenkin auttaa monissa sosiaalisissa tilanteissa), mutta joka peitti alleen sisäiset tuskani ja todelliset tarpeeni. Joten terapiani tarkoitus, ainakin omasta mielestäni, on tukea kykyäni kohdata nuo tuskat ja täyttää todelliset tarpeeni. Niihin kuuluu myös tarve ilmaista omia tunteitaan. Kun nämä toteutuvat, siinä määrin kuin vain on mahdollista ja "terveellistä", mahdollistuu kasvu sisäisestikin aikuiseksi, tasapainoiseksi ihmiseksi, joka osaa arvostaa ja pitää huolta itsestään kokonaisuutena.
... Surin tätä menetystäni ja itkin... Se kyllä helpotti ahdistusta, mutta ei kuitenkaan tuonut sellaista puhdistunutta oloa kuin joskus olen kokenut joidenkin muiden tapahtumien osalta.
Eräs terapeutti kuvasi minulle kerran, että traumaattiset tapahtumat ja niihin liittyvät tunteet ovat kuin solmussa muiden, niihin liittyvien tai samantapaisten tunteiden kanssa. Elämän mittaan niistä voi vähitellen muodostua kuin suuri klimppi, jota voi olla vaikea purkaa kokonaan. Siitä huolimatta on tärkeää huomioida nämä tunteet, ettei niistä johtuva ahdistus kasvaisi liian suureksi.
Toinen tunne, jonka huomasin liittyvän terapiamuutoksiin, on viha. Se myös tuli esiin, ei kylläkään kovin voimakkaana, toisen tilanteen yhteydessä. Veljeni soitti, meidän piti sopia tapaamisesta useamman ihmisen kesken. Hänen kärsivällisyytensä ei riitä normaalipituisiin puheluihin tai aina edes kahden peräkkäisen lauseen kuuntelemiseen, vaan hän keskeyttää tylysti mielestäni tärkeätkin asiat. Tämänkertaisen puhelun jälkeen tulin vihaiseksi. Se oli sellaista hieman epämääräistä vihaa, joka ei suoraan liittynyt tähän puheluun, vaan moniin aikaisempiinkin puheluihimme ja tylyyn käytökseen ylipäätään. Lapsenmieleni sanoi, että tässä taas on yksi tapahtuma lisää siihen ketjuun tai klimppiin, jossa ovat kaikki, mihin liittyy persoonani tai mielipiteitteni väheksymistä, ylenkatsomista, julkisesti haukkumista, naureskelua jne. Myös isäni oli joskus tuollainen.
Miten sitten tuo veljeni käyttäytymisen aiheuttama (tai tietoisuuteen nostama) vihan tunne liittyisi terapiamuutoksiin?
Nyt tuntuu, että se johtuu isästäni. Tämä on vaikea asia, en tiedä miten paljon tunteita on vielä piilossa, mutta koska isä kohteli meitä huonosti, petti äitiä, joi, ajoi meidät joskus ulos, yritti tappaa itsensä, erosi äidistä jne., on ilmeistä, että vihaa varmasti on. Ja hän lähti, sekä avioeron että aiemmin juomareissujensa takia, eli hylkäsi meidät monta kertaa, lapsi kun ei tiedä eikä hänelle yleensä kerrota, että "isä on nyt vain vähän hummailemassa, kyllä se kohta tulee takaisin". Eikä tuo varmaan mitään auttaisikaan. Lähti mikä lähti, koskaan ei voi tietää, mitä kaikkea voi tapahtua. Äiti oli jo kerran nähnyt isän vetäneen kotona ranteet auki. Isä oli myös uhannut hypätä rakennustyömaan monttuun, siellä törröttävien betonirautojen päälle. Yms. Itse en muista näitä enkä oikeastaan mitään muutakaan, äiti on kertonut nyt kun olen kysellyt.
Isän hautajaisissa viime keväänä itkimme kyllä, hän kuoli mitään muistamattomana, hoitolaitoksessa. Sen jälkeen olin pitkään tosi väsynyt. Viha, tiedostamatonkin, vie voimat ja estää surun esiintulemisen. Tai paremminkin, läpikäymätön viha estää aidon suremisen. Mutta voiko olla oikeasti surullinenkaan, jos isä ei ole ollut isä? Jos lapsi, vielä aikuisenakin, koko isänsä elämän ajan odotti, että isä ryhtyisi isäksi, olisi joskus kiinnostunut siitä, miten lapsilla menee? Edes silloin kun ryyppäämiseltään ehtii ja muistaa... Ja voiko kuoleman kokea hylkäämisenä silloinkin, kun isä ei enää tunnista ketään ja on menettänyt todellisen kosketuksen kaikkeen ympärillä tapahtuvaan, vaikka puhuu, kävelee, naureskelee ja laulaa lapsuutensa rallatuksia? Jos ajattelen, että hän hylkäsi meidät lopullisesti, tunnen syyllisyyttä tunteistani. Samoin tunnen syyllisyyttä siitä, että voin verrata terapeutin lähtöä isän menettämiseen ja kuolemaan.
En osaa sanoa sitä, paljonko on merkitystä sillä, että tietäisin miten mikäkin asia, tapahtuma tai tunne liittyy toisiin. Mutta koska yleensä muutenkin olen monia asioita ja niiden välisiä suhteita mietiskelevä, analyyttinenkin tyyppi, tämä vain on yksi tapani käsitellä sisimpäni mutkia. Toivon että se myös auttaisi niitä oikenemaan, varsinaisen terapian, erilaisten harjoitusten yms. lisänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti