Kun nuo uutisotsikot lukee, ei voi olla ajattelematta myös vähän yli viikko sitten Rautavaarassa tapahtunutta liikenneonnettomuutta, jossa v. 1981 syntynyt nainen ilmeisesti tarkoituksellisesti ajoi päin linja-autoa. Naisen kolme lasta olivat henkilöauton kyydissä. Sekä äiti että lapset kuolivat. Linja-auton kyydissä oli töihin matkalla ollut kahden nuorimman lapsen isä, muiden matkustajien lisäksi. Ks. Ylen uutinen tapauksesta: http://yle.fi/uutiset/poliisi_nainen_ajoi_ilmeisesti_tahallaan_pain_bussia_rautavaaralla/7552897 .
Nämä tapaukset ovat varmasti olleet monen mielessä, ehkä keskustelujen aiheenakin. Asianosaiset ja viranomaiset joutuvat työstämään näitä tapahtumia (tai työskentelemään niiden parissa) pitkään, halusivat tai eivät. Tällaisissa tapauksissa traumatisoitumiseen johtava järkytys ei ole harvinaista.
Toisin on muiden laita: ulkopuoliset yleensä ensin järkyttyvät, mutta sitten toimivat siten kuin kunkin omat kokemukset ja perityt tai opitut psyykkiset puolustusmekanismit sanelevat. Tämä on nähtävissä myös em. Rautavaaran onnettomuuden jälkeisistä kolumneista ja muista julkisista kirjoituksista. Nähdäkseni tämä ei koske varsinaisia lehtien ym. toimittajia, jotka on koulutettu karsimaan artikkeleista ja haastatteluista pois henkilökohtaiset näkemyksensä ja tuntemuksensa.
Suurin osa suomalaisista(kaan) ei kuitenkaan halua kertoa julkisesti omista näkemyksistään, korkeintaan keskustella niistä läheisimpien omaistensa ja ystäviensä kanssa. Mutta entä sitten kolumnistit, kommentoijat, blogistit ja vastaavat kirjoittajat? Kun nettikirjoituksia lukee ja vertailee, niin voi havaita, miten selkeästi he tässä Rautavaaran tapauksessa jakautuvat kahteen ryhmään. Jotkut näkevät näissä traagisissa tapahtumissa omia tai läheistensä kokemuksia tai niihin viittaavia piirteitä, ja kertovat niistä julkisesti, jopa omalla nimellään. Toiset taas myöskin kirjoittavat ajatuksistaan ja tuntemuksistaan, mutta nähtävästi täysin päinvastaisessa tarkoituksessa kuin ensin mainitut.
Niistä, jotka myös ovat tästä aiheesta kirjoittaneet, mainitsen tässä kahta ääripäätä edustavat näkemykset: kirjailija, elämäntapavalmentaja Katri Mannisen kirjoitus, josta julkaistiin Iltasanomissa artikkeli nimellä Katri Mannisen kirjoitus Rautavaaran tragediasta leviää nyt somessa - "Pystyn samaistumaan hänen tuntemuksiinsa äitinä" ( http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1288756824154.html ) sekä Iltasanomien päätoimittaja Ulla Appelsinin Kommentti: Uupunut äiti ei tapa ( http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1288757133429.html ).
Katri Mannisen kirjoitus ja mm. IS:n artikkeli siitä ilmestyi ensin ja sai paljon palautetta. Sen jälkeen kirjoitti Ulla Appelsin IS:ssa Kommentti-kirjoituksen ja tuomitsi siinä Mannisen näkemykset asiasta, vedoten paitsi omiin kokemuksiinsa ja näkemyksiinsä, myös esim. psykiatri-ylilääkäri Lauerman lausuntoihin narsistisista ja psykopaattiäideistä, jotka ovat tappaneet lapsiansa. Appelsin sai paljon palautetta hänen kannallaan olevilta ihmisiltä.
Lauerma on tietysti kokenut lääkäri ja tietää paljon tästäkin aiheesta, mutta voiko/kannattaako hänen lausuntojaan käyttää irrotettuna alkuperäisestä yhteydestään? Jos lukee alkuperäisen Ylen nettiartikkelin
Ylilääkäri Lauerma: Perhesurmaajat ovat yleensä sairaalloisen itsekeskeisiä narsisteja ( http://yle.fi/uutiset/ylilaakari_lauerma_perhesurmaajat_ovat_yleensa_sairaalloisen_itsekeskeisia_narsisteja/6810660
), voi huomata että artikkelin lopussa, jossa puhutaan narsismista ja aggressioista, lukee mm. seuraavasti:
), voi huomata että artikkelin lopussa, jossa puhutaan narsismista ja aggressioista, lukee mm. seuraavasti:
"- Meillä on edelleen täysin luolaihmisen geenit. Tietty määrä ihmisten reagointitapoja on yhä hyvin primitiivisiä."
Miten tämä sopii siihen, mitä Ulla Appelsin kirjoittaa:
"Uupunut äiti voi masentua. Hän voi vaipua sängyn pohjalle, josta ei pääse enää ylös. Hän voi jättää lapsensa pesemättä, ruokkimatta ja hellimättä. Hän voi pahimmillaan jopa lyödä ja hänellä voi olla itsetuhoisia ajatuksia.
Mutta lähtökohtaisesti hän ei tapa rakkaimpiaan. Omien lasten tahallinen surmaaminen on niin äärimmäinen, kauhistuttava ja lopullinen teko, että yksikään tavallinen äiti ei sitä tee pelkän uupumuksen takia.
Itse olen ollut mielestäni "kohtalaisen huono äiti", jolla vain on ollut hyvä tuuri saada mahtavia lapsia. Kun saatuani kolmannen lapseni 34-vuotiaana jouduin valvomaan hänen kanssaan monta kuukautta, nukkuen korkeintaan 1 tunnin kerrallaan, huomasin kaksi kertaa nukahtavani seisaalla ollessani. Heräsin kun aloin kaatua, onneksi vauva ei pudonnut lattialle. Välillä istuin sängynreunalla tuntikausia ja keinuttelin häntä sylissä, laulelin. Muutoin yritin vain nukkua. Elämä oli yhtä sumua, mutta onneksi mieheni auttoi käytännön asioiden kanssa. Silti ajoittain ainoa ajatus, joka takoi päässäni, oli että halusin heittää lapsen seinään. Tottakai häpesin ajatuksiani muulloin enkä puhunut niistä kenellekään, mutta onneksi jo jonkun ajan päästä kuului pieni järjen ääni, joka sanoi että voisin yrittää samantyyppistä keinoa, jota käytin itse nuorena paetakseni pahaa oloa: ajattelin että minulla on tässä tärkeä tehtävä. Tästä pojasta tulee prinssi ja minä hoidan häntä. Kuvittelin näkeväni kruununkin hänen päässään. Siten selvisin/selvisimme pahimman yli.
Tiedättehän, että valvottamista ja jatkuvaa herättelemistä on käytetty myös kidutuskeinona? Kidutuksen uhrit voivat olla pahasti traumatisoituneita. Ehkä tiedätte myös, että Suomessa 1690-luvun pahimpina nälkävuosina jotkut vanhemmat söivät ihmislihaa, jopa omia lapsiaan, syötyään sitä ennen muutaman vuoden olkia, jäkälää ja sammalta. Voiko ihminen itse päättää, mitä hänelle tapahtuu ja mitä hän tuntee tai tunteeko mitään? Alitajunta on yleensä piilossa meiltä itseltämme. Mutta jos emme tunne itseämme ja omia motiivejamme, miten voisimme tuntea toisiakaan? Joskus tunteiden tukahduttaminen voi olla ainoa keino selviytyä hengissä.
Omasta kokemuksestani voin siis sanoa, että pelkkä uupumus voi todellakin tuoda käsittämättömiä ajatuksia mieleen, ja jos mieheni ei olisi ollut auttamassa, en tiedä mitä olisi tapahtunut. Mutta se mikä mielestäni on outoa, on se että kun 3 vuotta myöhemmin olimme mieheni kanssa pahassa aviokriisissä ja kannoin sylissäni uutta vauvaa, mielessäni ei käynyt mitään edellä kertomani kaltaisia ajatuksia. Olin kuitenkin hyvin ahdistunut ja masentunut mieheni takia. Hoidin lapseni niin hyvin kuin kykenin, vaikkakaan en sitten jaksanut kauheasti siivoilla tms. 3-vuotias nukkui yleensä yönsäkin leikkikehässä, itse olin olohuoneessa, mahdollisimman lähellä ulko-oveamme. Kaikki ikkunaverhomme olivat kokonaan kiinni 2 kuukautta. Kaupassa en käynyt, vain viereisessä talossa olleessa elintarvikekioskissa. Jaksoin jopa etsiä miestäni vauva kainalossa lähikapakoista ja naapuritalossa asuvan naisen luota, jonne hän muutti välillä asumaan. Kotona itkin ja ulvoin, lapset olivat varmasti peloissaan. Mutta se oli minun keinoni selvitä koko 1,5 vuoden ajan, jonka tilanne kesti. En tappanut itseäni, en miestäni, enkä lapsiani. Eikä se tullut mieleenikään. Toki olin miehelleni vihainen, aluksi jopa raivoissani, ja se elämänvaihe vaikuttaa minuun edelleen, kuten monet muutkin vaikeat kokemukset. Mutta voimakkaampana mielessäni oli silloin ja on ajoittain edelleenkin kostonhalu niitä toisia naisia kohtaan.
Katri Manninen ei kirjoittanut pelkästä uupumuksesta tai itsetuhoisista ajatuksista omalta kohdaltaan. Ja Rautavaarassa henkilöautoa ajanut äiti oli Mannisen kuuleman mukaan ollut lapsirakas ihminen, vaikkakin hyvin mustasukkainen. Ainakin nämä asiat olisi tullut paremmin huomioida päätoimittaja Appelsinin kirjoituksessa, aivan ammattitaidonkin osoituksena. Nyt hän valitettavasti vain osoitti kuuluvansa siihen kansanosaan, joka haluaa kuulua ns. parempiin piireihin, joilla ei mitään ongelmia ole eikä tule.
Mutta kun sekään asia ei ole pelkästään omasta tahdosta ja haaveista kiinni, vaan myös muista ihmisistä, ympäristön ja maailman tapahtumista, ja yllätys, yllätys: omasta sisimmästä. Sieltä purkautuva yhtäkkinen, järkyttävä tunne voi olla vaikka traumasta johtuvaa vihaa ja raivoa, jonka on joutunut tukahduttamaan pienestä pitäen ja joka on siitä lähtien, aivan huomaamatta kasvanut jopa tuhoaviin mittoihin. Se voi joissakin tilanteissa saada unohtamaan kaiken muun kuin vihansa kohteen, jopa omat lapsensa. Siksi tarvitaan tukea, ennakoivaa auttamista, mummoja, tätejä ja "sosiaalitanttoja", ei todellisessa elämässä esiintyvien ongelmien kieltämistä ja tuomitsemista.
Siksi voisinkin sanoa:
Äidit, älkää tappako toisianne!
Siksi voisinkin sanoa:
Äidit, älkää tappako toisianne!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti