Häpeää ja traumojen hoitoa

Siitä asti kun lapsuuden psyykkisistä traumoista alettiin Suomessakin puhua julkisesti eli 1990-luvun loppupuolella, yritin muodostaa jonkinlaista kuvaa siitä, mitkä ongelmani ehkä olivat sellaisten kokemusteni aiheuttamia ja mitkä taas johtuivat jostain muusta. Siten ajattelin oloni voivan parantua.

Häpeän tunteeni eivät näistä järkeily-yrityksistäni huolimatta vähentyneet, päinvastoin. Vaikka traumoista puhuttiin, tuotiin julkisuudessa kuitenkin enemmän esille sitä, ettei lapsuuden ja menneisyyden asioita saisi vatvoa. Ratkaisukeskeinen tai vastaava lyhytkestoinen terapia olisi sopivan pituinen ja tarpeeksi tehokas olon parantamiseen, sen piti riittää. Onnellinen lapsuus kaikille korkeintaan 12 terapiaistunnolla, suunnilleen näin silloin haluttiin tapahtuvan.

En kuitenkaan pystynyt olemaan ajattelematta lapsuuden ja nuoruuden tapahtumia, koska kuvat ja tunteet niistä seurasivat minua kaikkialle. Tiettyyn pisteeseen asti pystyin erilaisilla "kikoilla" (myös tupakoimalla, juomalla, pelaamalla jne.) peittämään huonon oloni, mutta ajoittain saatoin päivittäinkin joutua pelkotilojen valtaan ja paeta tavalla tai toisella, jos ei muuten niin mielen tasolla, eli käytännössä dissosioimalla. Jouduin siis tarkoituksella tekemään samaa, mitä lapsena tein tiedostamattani ja mikä ainakin osittain aiheutti psyykkiset ongelmani.

Näin myös ahdistavia unia, jotka saattoivat aiheuttaa koko päivänkin kestävän huonon olon. Vasta monta vuotta myöhemmin ymmärsin, miten paljon ahdistusta ja häpeää minulle aiheutui siitä, että lapsuuden asiat pyörivät mielessäni niin usein, kun se tavallaan julkisesti tuomittiin ja kiellettiin. Enhän voinut estääkään sitä! Traumatisoitumiseen ja dissosiaatiohäiriöön liittyy takaumia ja unia, jotka koskevat noita menneisyyden tapahtumia ja pyrkivät nostamaan osia niistä tietoisuuteen.

Siinä vaiheessa, kun vointini edelleen huononi ja olin huomannut itsehoidon riittämättömyyden, olin jo niin uupunut henkisesti, että minun oli pakko myöntää etten pärjää ilman muiden apua. Olin kyllä käynyt mm. akupunktiohoidossa ajoittain, mutta niissä oli kyse lähinnä fyysisisten (psykosomaattisten?) vaivojen hoidosta, joten niihin hoitoihin lähteminen ei ollut oman heikkouden myöntämistä (tuntuu naurettavalta, että voi kokea tuolla tavoin, mutta tietynlainen omavoimaisuus ja yksin pärjääminen on yksi yleisimmistä tiedostamattoman tason psykologisista selviytymismalleista). Otin siis selvää, millaisia traumahoitoja oli tarjolla.

Ensin kävin kokeilemassa vaihtoehtoisiksi luokiteltuja hoitoja, mm. Rosen-terapiaa ja psykologista vyöhyketerapiaa. En kuitenkaan saanut niistä paljoakaan irti, ne varmaan sopivat paremmin sellaisille, joilla ehkä on joitain tunneilmaisun vaikeuksia, mutta ei pahoja traumoja. Kaipasin myös enemmän liikkumatilaa ja turvallisuuden tunnetta kuin mitä hierontapöydällä maatessa oli, ja myöhemmin ne osoittautuivatkin tarpeellisiksi. Eräs hoitajakaan ei ollut minulle mieleinen.

Kävin energiahoidoissa ja -kursseilla, mutta niiden ja voimakkaiden meditaatiokokemusten vastapainoksi kaipasin fyysisempääkin hoitoa. Siksi menin myös rankempiin keho- ja hengitysterapioihin. Niissä sitten tapahtuikin enemmän, ja pystyin jonkun verran avaamaan lukittuja tunteita siten, että ymmärsin ja muistin, mihin ne liittyivät. Toisinaan olin kuitenkin omin päinkin menossa liian nopeasti ja hallitsemattomasti eteenpäin, ja se johti joihinkin psykoottisiin kokemuksiin, joista onneksi nopeasti selvisin hieman järkevämpään olotilaan. Joskus on vaarana, että ne houkuttelevat kokonaan mukaansa, etenkin voimakkaat hurmostilat. Näistä on suvussani kokemusta muutenkin, ja silloin on päädytty psykiatriselle osastolle.

Seuraava vaiheeni oli sitten EMDR-terapiaan meneminen. Samoihin aikoihin sain jo pidempiä sairaslomia, ja jatkoin kehoterapiassa käymistä. Vaikka kävinkin EMDR-terapiassa melkein vuoden, en saanut siitä niin paljon hyötyä kuin olin toivonut. Tässä vaiheessa vielä maksoin itse kaikki hoidot, joten senkin puolesta odotin enemmän.

Se, etten reagoinut silmänliiketerapiaan toivomallani tavalla, johtui enimmäkseen omista traumoistani. Tämä ehkä kuulostaa oudolta, koska juuri niitähän siellä on tarkoitus hoitaa. Mutta traumoihini liittyy voimakkaita pelkoja siitä, että minua katsotaan tiiviisti tai tuijotetaan. Joten aina, kun yritin seurata terapeutin kädenliikkeitä, huomasin vain hänen tiukan ilmeensä ja läpitunkevat silmät. Ja taas minuun iski samanlainen häpeän tunne kuin 1990-luvulla: en tätäkään pysty kunnolla tekemään. Ja katseen kohteena olemisen pelko vielä lisäksi. En uskaltanut enkä kehdannut kertoa näistä ongelmista. Onneksi kuitenkin teimme myös rentoutumis- ja mielikuvaharjoituksia, joista oli muuten apua, vaikka eivät traumoja purkaneetkaan.

Muun ajan, kun olin kotona, makasin sohvalla ja joko tuijotin kattoa tai työnsin pääni sohvatyynyjen alle ja huusin.

Sitten aloitin psykoterapian, 8 vuotta sitten. Siitä kaksi vuotta maksoin itse, sitten siirryin julkiselle puolelle. Myös se oli aikamoinen kynnys. Käyn edelleen noin kahden viikon välein, kai tämä on jonkinlaista ylläpitohoitoa, että pärjään kotona, mutta kriisikeskuksenkin numerot minulla on varmuuden vuoksi. Terapeuttien vaihtuminen noin kahden-kolmen vuoden välein on oikeastaan ainoa huono puoli, mikä nykyisessä tilanteessa on. En tiedä onko toivoa paranemisesta, mutta ainakin saan apua vaikeina ajanjaksoina, jos omat keinot ja lääkkeet eivät riitä.

Miten päädyin työkyvyttömyyseläkkeelle

Kun 2000-luvun alussa, ensimmäisen kerran elämässäni tunsin vihaa, sellaista tiedostamattomasta nousevaa, jota nykyään nimitän traumavihaksi, en tiennyt mitä oli tapahtumassa. Pelkäsin sitä ja koin olevani paha. Sillä vihalla ei ollut kohdetta, eikä mikään, mitä siinä tilanteessa oli tapahtunut, antanut aihetta sellaiseen tunteeseen.

En ollut suuttunut tai kiukkuinen, en edes äkäinen. Se tuli "kuin salama kirkkaalta taivaalta", paitsi että se tuli minun sisältäni. Tiesin, että se oli nimenomaan vihaa, jopa raivoa, mutta en muista että olisin koskaan aiemmin kokenut sellaista tunnetta. Häpesin itseäni ja tunsin voimakasta syyllisyyttä tunteestani. Eristäydyin joksikin aikaa, vetäydyin ihmiskontakteissa, jopa omalta perheeltäni, ja pakenin sisimpääni.

Kaikki aiemmat traumoista ja tunnesolmuista johtuvat oireeni ja vaikeuteni olin yrittänyt itse hoitaa, pääosin ilman lääkkeitä, psykoterapiaa tms. Kävin erilaisilla kursseilla ja opettelin kirjoista vyöhyketerapiaa, akupainantaa jne. oppiakseni itse estämään ja hoitamaan ahdistusta, paniikkikohtauksia, migreeniä yms.

Oireeni olivat pahentuneet jo 1990-luvun alusta asti ja pystyinkin niitä lievittämään jonkun verran em. opettelemillani keinoilla, luontaislääkkeillä ja rentoutumisharjoituksilla. Mutta edelleenkin elämäni oli hankalaa. Vaikka hyviäkin jaksoja oli, ne yleensä loppuivat kuin leikaten heti, kun minun olisi pitänyt vaikka käydä työkavereiden kanssa syömässä tai esitellä itseni jonkun kurssin alussa. Joskus istuin puoli tuntia vessassa painellen ja hieroen rauhoittavia pisteitä päässäni ja käsissäni, jotta lakkaisin tärisemästä ja pelkäämästä ja voisin mennä takaisin muiden seuraan. Mutta ei sekään aina auttanut.

Lapsena ja nuorena en osannut vielä nähdä sitä, että syyt huonoon olooni eivät johtuneet minusta itsestäni. Koin olevani huono, paha ja ruma, siispä olin sellainen. Ja häpesin itseäni. Tilannetta eivät parantaneet ne lukuisat ihmiset, sekä lapset että aikuiset, jotka arvostelivat tai väheksyivät minua, tai jotka monella eri tavoin pettivät luottamukseni. Siksi en voinut luottaa kehenkään, enkä puhua kenellekään pahasta olostani. Eikä kukaan edes kysynyt.

Nyt olin aikuinen, mutta tunsin olevani yhtä yksin ja avuton kuin lapsena. Masentuneena kuljin kadulla, kotiin tai töihin, ja toivoin että seuraavan kulman takaa tulisi joku tai jokin, joka tappaisi minut. Kotona, jos riitelimme mieheni kanssa, joskus uhkasin tappaa itseni. Vetäisin vain ranteet auki, niin helppoa se olisi. Nämä ajatukset, varsinkin ääneen lausutut, jostain syystä helpottivat oloani.

Silloin, kun en ollut masentunut, puhuin mieheni kanssa huonoista oloistani. Miksi minulla oli niin vaikeaa? Miksi minun täytyi nähdä niin paljon vaivaa sellaisten asioiden takia, joita muut ihmiset tekivät tuosta vain, päivittäin? Käydä syömässä, sanoa pari sanaa työkavereiden aikana? Kunpa saisin olla vain kotona, siellä olisin turvassa: hoitaisin vain lapsia, huushollia ja pientä takapihan plänttiämme.

Mutta ei se olisi toiminut. Rakastin työtäni! Ajattelin aina että tätä haluan tehdä eläkkeelle jäämiseen asti, ja ehkä vielä sen jälkeenkin. Se toi minulle tunteen siitä, että jossain asiassa olen hyvä. Olin myös työnarkomaani. Joskus minua kiitettiin hyvästä työstä, mutta se ei ollut tärkeää, saatoin jopa ärsyyntyä siitä.

Sitten tapahtui alussa kertomani asia: lukittuja tunteita menneisyydestäni alkoi väkisin nousta tietoisuuteeni. Lisäksi työssäkäyminen alkoi muutenkin muuttua hankalammaksi. Työhön tuli monenlaisia muutoksia, ja meiltä vaadittiin aina vain enemmän sekä tiedollisen osaamisen että sosiaalisten valmiuksien suhteen. Minä, introvertti, jouduin yhä useammin tilanteisiin, joissa koin oloni epävarmaksi. Pärjäsin kuitenkin vielä melko hyvin, mutta aamuisin oli aina vain vaikeampaa päästä ylös.

Aloin olla jo vanhempaa sukupolvea niihin nuorempiin nähden, jotka opintojen jälkeen reilu 20-vuotiaina tulivat meille töihin. Pari vuotta siellä oltuaan he jo tunsivat itsensä hyvin itsevarmaksi ja kaiken tietäväksi. Minä, joka kuitenkin tunsin itseni koko ajan epävarmemmaksi ja ahdistuneemmaksi, käyttäydyin heitä kohtaan edelleen samoin kuin muitakin. Mutta ilmeisesti heillä oli joku ongelma vanhempien ammattitaitoisten naisten suhteen, koska he alkoivat julkisesti, jopa asiakkaan läsnäollessa, supista keskemään, vilkuilla minuun päin ja naureskella. Mahdollisesti sisäinen heikkouteni sai heidät käyttämään tilannetta hyväkseen omanarvontuntonsa nostamiseen tällä tavoin. No, ehkä he onnistuivat siinä, ainakin minulle tuli entistä huonompi olo.

Olin jo aiemmin alkanut harjoitella meditoimista oloni parantamiseksi. Hallitsin myös hyviä rentoutumiskeinoja, ne auttoivat pääsemään meditaatiossakin syvemmälle. Aluksi nämä harjoitukset auttoivatkin ja oloni oli rauhallisempi myös töissä. Tosin jouduin hokemaan kaikenlaisia itsetunto- ym. mantroja pitkin päivää. Sitten lähdin mukaan myös erilaisiin energiahoitoihin, "valohoitoihin" ja rankempiin keho- ja hengitysterapioihin. Tuntui kuitenkin, ettei enää mikään riittänyt tuomaan hyvää oloa, ja liika "henkisyyskin" alkoi kostautua. En enää ollut maan pinnalla enkä muutenkaan pystynyt samanlaiseen työpanokseen kuin aiemmin, työpäivänikin alkoivat lyhentyä entisestään. Tietoinen mieleni ei enää täysin toiminut yhteistyössä arkisen elämän toimintojen ja loogisen ajattelun kanssa.

Minulla oli osittaisia ruumiistapoistumiskokemuksia ja psykoottisiksi luokiteltavia, joskin nopeasti ohimenneitä kokemuksia sekä meditoinnin aikana että spontaanisti unesta herätessäni. Erään ohjatun fyysisen (!) harjoituksen aikana menin taas liian pitkälle, en pystynyt hallitsemaan tietoistakaan mieltäni ja halusin päästä pois tästä todellisuudesta. Onneksi ohjaaja oli heti ajan tasalla ja pakotti minut palaamaan psykoosista takaisin tähän maailmaan, olin jo osittain pois ja huusin menneisyydestä peräisin olevaa tuskaani, tuskin kuulin hänen ääntään enää. Jostain kumman syystä olin silloin, ja olen edelleen, hänelle vihainen siitä, että hän keskeytti minun "hyvin alkaneen henkisen kasvun prosessini".

No, tästä sitten toimintakykyni heikkeni edelleen, kunnes en enää pystynyt tekemään mitään töitä. Työpaikalla ollessani pystyin vain lukemaan sähköpostiviestien otsikot. Sekin jo sai minut uupumaan niin, että jouduin makaamaan lepohuoneessa parikin tuntia, jotta pystyin lähtemään kotiin.

Paljon muutakin tapahtui. Siinä vaiheessa minun oli jo pakko myöntää, että en enää jaksa, ja menin lääkäriin. Mutta pitkien sairauslomienkaan (jaksoittain kahden vuoden aikana) jälkeen en kyennyt tekemään töitä. En jaksanut kuin maata. En pystynyt esim. lukemaan kuin pari lausetta kerrallaan, niitäkään ymmärtämättä. Keskittymiskykyni oli olematon, lyhyetkin keskustelut vaativat ponnistelua, koska toisen kuunteleminen oli niin vaikeaa. Haahuilin mielessäni ihan muissa maailmoissa. Jouduin jäämään ensin määräaikaiselle, sitten pysyvälle työkyvyttömyyseläkkeelle.

Elämältäni putosi pohja. Työ oli aina määrittänyt minut, siinä pärjääminen teki minusta muiden kaltaisen, kelvollisen ihmisen. Nyt olin taas se sama kelvoton, itseään häpeävä ja surkea olento, joka olin lapsena ja nuorena, ennen töihin menoani ollut.

Sain erinäisiä diagnooseja: Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Masennus, joka jonkun ajan päästä tarkentui kaksisuuntaiseksi mielialahäiriöksi. PTSD ja dissosiaatiohäiriö.

Sain lääkkeitä. Minulle sopivien löytäminen kesti jonkun aikaa, eräskin maniaa ja psykoosia estävä lääke aiheutti kilpirauhasen vajaatoimintaa. Kävelyvauhtini putosi silloin alle puoleen normaalista. Nykyinenkin lääke hidastaa aineenvaihduntaa, ja olen lihonut sen(kin) vuoksi.

Vuosi eläkkeelle jäämisen jälkeen sairastuin syöpään. Se oli siis kuusi vuotta sitten, eikä se ole uusiutunut.

Eli elossa ollaan: hengitän ja sydän lyö. Joskus on hyviä päiviä, silloin pystyn keskittymään näinkin pitkän tekstin kirjoittamiseen. :)

Surua ja vihaa hylkäämisestä

Edellisessä blogitekstissäni (Psykosomaattisia oireita) kirjoitin mm. psykoterapeuttini ja terapiapaikan vaihtumisesta. Mietin, millaisia tunteita ja reaktioita ne olivat minussa aiheuttaneet, mutta ne tulisivat esiin vasta sen jälkeen, kun tunteiden torjuntaan liittyvät psykosomaattiset oireeni olisivat väistyneet.

Psykosomaattisia oireita, joita minulla yleensä on, eli migreeniä, vatsavaivoja, ahdistuneisuutta sekä yleisesti että erityisesti heräämisen jälkeen (en voi sanoa että aamuisin, koska nukun miten sattuu) oli päivittäin. Onneksi en oksentanut, mutta etova olo kyllä oli melkein koko ajan. Tätä kesti neljä päivää.

Sitten tapahtui jotain, pikku juttu jota en enää muista, mutta jonka kautta surun tunteeni pääsi pintaan. Koin ja tunsin, että minut oli taas hylätty ja jätetty yksin...

Ymmärrän kyllä (aikuinen minussa ymmärtää), että entinen terapeutti sai hyvän ja tärkeän mahdollisuuden työurallaan, ja hänen sijassaan olisin varmasti valinnut samoin. Mutta terapian ja nykyisen ajattelutapani tarkoitushan ei ole enempää vahvistaa sitä "muita ymmärtävää, kaiken osaavaa ja kaiken hyväksyvää" puolta persoonassani, joka kylläkin pitkään auttoi minua selviämään työ- ja perhe-elämässä (ja edelleenkin auttaa monissa sosiaalisissa tilanteissa), mutta joka peitti alleen sisäiset tuskani ja todelliset tarpeeni. Joten terapiani tarkoitus, ainakin omasta mielestäni, on tukea kykyäni kohdata nuo tuskat ja täyttää todelliset tarpeeni. Niihin kuuluu myös tarve ilmaista omia tunteitaan. Kun nämä toteutuvat, siinä määrin kuin vain on mahdollista ja "terveellistä", mahdollistuu kasvu sisäisestikin aikuiseksi, tasapainoiseksi ihmiseksi, joka osaa arvostaa ja pitää huolta itsestään kokonaisuutena.

... Surin tätä menetystäni ja itkin... Se kyllä helpotti ahdistusta, mutta ei kuitenkaan tuonut sellaista puhdistunutta oloa kuin joskus olen kokenut joidenkin muiden tapahtumien osalta.

Eräs terapeutti kuvasi minulle kerran, että traumaattiset tapahtumat ja niihin liittyvät tunteet ovat kuin solmussa muiden, niihin liittyvien tai samantapaisten tunteiden kanssa. Elämän mittaan niistä voi vähitellen muodostua kuin suuri klimppi, jota voi olla vaikea purkaa kokonaan. Siitä huolimatta on tärkeää huomioida nämä tunteet, ettei niistä johtuva ahdistus kasvaisi liian suureksi.

Toinen tunne, jonka huomasin liittyvän terapiamuutoksiin, on viha. Se myös tuli esiin, ei kylläkään kovin voimakkaana, toisen tilanteen yhteydessä. Veljeni soitti, meidän piti sopia tapaamisesta useamman ihmisen kesken. Hänen kärsivällisyytensä ei riitä normaalipituisiin puheluihin tai aina edes kahden peräkkäisen lauseen kuuntelemiseen, vaan hän keskeyttää tylysti mielestäni tärkeätkin asiat. Tämänkertaisen puhelun jälkeen tulin vihaiseksi. Se oli sellaista hieman epämääräistä vihaa, joka ei suoraan liittynyt tähän puheluun, vaan moniin aikaisempiinkin puheluihimme ja tylyyn käytökseen ylipäätään. Lapsenmieleni sanoi, että tässä taas on yksi tapahtuma lisää siihen ketjuun tai klimppiin, jossa ovat kaikki, mihin liittyy persoonani tai mielipiteitteni väheksymistä, ylenkatsomista, julkisesti haukkumista, naureskelua jne. Myös isäni oli joskus tuollainen.

Miten sitten tuo veljeni käyttäytymisen aiheuttama (tai tietoisuuteen nostama) vihan tunne liittyisi terapiamuutoksiin?

Nyt tuntuu, että se johtuu isästäni. Tämä on vaikea asia, en tiedä miten paljon tunteita on vielä piilossa, mutta koska isä kohteli meitä huonosti, petti äitiä, joi, ajoi meidät joskus ulos, yritti tappaa itsensä, erosi äidistä jne., on ilmeistä, että vihaa varmasti on. Ja hän lähti, sekä avioeron että aiemmin juomareissujensa takia, eli hylkäsi meidät monta kertaa, lapsi kun ei tiedä eikä hänelle yleensä kerrota, että "isä on nyt vain vähän hummailemassa, kyllä se kohta tulee takaisin". Eikä tuo varmaan mitään auttaisikaan. Lähti mikä lähti, koskaan ei voi tietää, mitä kaikkea voi tapahtua. Äiti oli jo kerran nähnyt isän vetäneen kotona ranteet auki. Isä oli myös uhannut hypätä rakennustyömaan monttuun, siellä törröttävien betonirautojen päälle. Yms. Itse en muista näitä enkä oikeastaan mitään muutakaan, äiti on kertonut nyt kun olen kysellyt.

Isän hautajaisissa viime keväänä itkimme kyllä, hän kuoli mitään muistamattomana, hoitolaitoksessa. Sen jälkeen olin pitkään tosi väsynyt. Viha, tiedostamatonkin, vie voimat ja estää surun esiintulemisen. Tai paremminkin, läpikäymätön viha estää aidon suremisen. Mutta voiko olla oikeasti surullinenkaan, jos isä ei ole ollut isä? Jos lapsi, vielä aikuisenakin, koko isänsä elämän ajan odotti, että isä ryhtyisi isäksi, olisi joskus kiinnostunut siitä, miten lapsilla menee? Edes silloin kun ryyppäämiseltään ehtii ja muistaa... Ja voiko kuoleman kokea hylkäämisenä silloinkin, kun isä ei enää tunnista ketään ja on menettänyt todellisen kosketuksen kaikkeen ympärillä tapahtuvaan, vaikka puhuu, kävelee, naureskelee ja laulaa lapsuutensa rallatuksia? Jos ajattelen, että hän hylkäsi meidät lopullisesti, tunnen syyllisyyttä tunteistani. Samoin tunnen syyllisyyttä siitä, että voin verrata terapeutin lähtöä isän menettämiseen ja kuolemaan.

En osaa sanoa sitä, paljonko on merkitystä sillä, että tietäisin miten mikäkin asia, tapahtuma tai tunne liittyy toisiin. Mutta koska yleensä muutenkin olen monia asioita ja niiden välisiä suhteita mietiskelevä, analyyttinenkin tyyppi, tämä vain on yksi tapani käsitellä sisimpäni mutkia. Toivon että se myös auttaisi niitä oikenemaan, varsinaisen terapian, erilaisten harjoitusten yms. lisänä.

Psykosomaattisia oireita

Käyn psykoterapiassa, kuten aika moni muukin tarpeen vaatiessa. Nykyään terapiassa käynti ei ole vain "hulluille kuuluva etuoikeus". Terapiaa voidaan suositella esim. silloin, kun työkyky on uhattuna työuupumuksen, masennuksen tms. vuoksi. Jos ihminen on jo todettu työkyvyttömäksi, hän saattaa edelleen tarvita terapiaa. Syynä voi olla itsetuhoisuus, aggressiivisuus, se että hän pärjäisi paremmin kotona jne., en tiedäkään mitä kaikkea.

Yhteiskunnan kannalta saattaa lyhyellä tähtäimellä olla edullisinta pitää ihmiset kotonaan, poissa psykiatrisista ja muista hoitolaitoksista. Mutta pidemmällä tähtäimellä ja inhimillisesti katsoen tärkein syy verovaroin kustannettavassa terapiassa käynnille ylipäätään pitäisi mielestäni kuitenkin olla se, että varmistetaan lapsiperheiden hyvinvointi.

Oma terapiani liittyy lähinnä traumatisoitumisen aiheuttamiin vaikeuksiin elämässäni. Kodinhoitorutiinien noudattaminen, itsestä huolehtiminen, yhteyksien ylläpitäminen muihin ihmisiin jne. ovat elämänhallintaan liittyviä aiheita, mutta muita, itselleni tärkeämpiä aiheita on moniakin.

Terapiasuhteeseen ja sen toimivuuteen liittyy aina luottamuksen käsite. Usein se laajenee koskemaan myös terapiasuhteen pysyvyyttä. Mutta kuten usein sanotaan, ainoa pysyvä asia jatkuvasti muuttuvassa maailmassamme on nimenomaan muutos. Miten se vaikuttaa psykoterapiassa?

Pitempien terapiajaksojen järjestelyihin tulee kaikilla silloin tällöin muutoksia. Tällaisessa tilanteessa ei ole itsestään selvää edes se, että asiakas tämän jälkeen jatkaisi terapiaa, ainakaan samassa paikassa.

Omalla kohdallani nyt samaan aikaan vaihtuivat sekä terapeutti että terapiapaikka, itsestäni riippumattomista syistä. Koska minun on vaikea luottaa ihmisiin ylipäätään, minun varmaankin pitäisi voida puhua tähän liittyvistä tuntemuksistani uudelle terapeutille. Mitä ajattelen, miltä nämä muutokset tuntuvat jne.

Mutta kun en voi. En tunnista, että minulla nyt olisi mitään tähän liittyviä tunteita tai edes mitään kovin merkittäviä ajatuksia. Tiedän kuitenkin, aiemmista samantyyppisistä kokemuksistani johtuen, että niitä on. Niiden esiintuleminen vain kestää kauan. Siihen asti minulla on lähinnä psykosomaattisia oireita.

Miksi niitä sitten tulee, ja miten ne ilmenevät? Tästäkin kerron oman näkemykseni ja kokemukseni perusteella.

Käyn terapiassa yleensä kahden viikon välein, joskus harvemmin. Jos "istuntojen" väli on liian pitkä, alkaa ahdistukseni lisääntyä ja koko seuraava käynti menee sen hetkisten pintapuolisten tuntemusten purkamiseen puhumalla. Puhuminen on hyvä, mutta pelkästä arjen (ei välttämättä arkisten) tapahtumien nopeasta kertaamisesta ei pidemmän päälle ole yleensä hyötyä terapeuttisessa mielessä, koska tietoisuuteen nouseva, syvällisempi ymmärrys ja itsetuntemus jäävät puuttumaan näiden asioiden osalta.

Toisaalta, asiayhteyksien ja toimintamallieni ymmärtämistä tai jopa traumojeni purkautumista on voinut tapahtua sellaistenkin terapiaistuntojen seurauksena, joita en ole kokenut lainkaan hyödyllisinä tai olen kokenut jopa turhauttavina.

Mutta yleensä, jos terapian jälkeen koen voimakasta, mutta tiedostamatonta tarvetta jonkun traumaksi jääneen muistoni tai tunteeni ilmaisemiseen, voi se estyä - juuri traumatisoitumisen vuoksi.

Alkuperäinen muisto tai tunne on ikäänkuin unitilassa, ja sen herätteleminen tai uhka sen tulemisesta tietoisuuteen voi tuottaa voimakasta pelkoa, esim. paniikkikohtauksia tai painajaisia. Siksi yleensäkin, ei siis pelkästään minulla, traumoista vapautuminen on vaikeaa, monesti niitä ei edes tiedosteta stressittömien elämänvaiheiden aikana. Hieman "lievemmässä" muodossa voi tällaisessa tilanteessa esiintyä ns. psykosomaattisia oireita.

Itselläni on suuria vaikeuksia ilmaista suuttumista ilman, että sen jälkeen koen sekä syyllisyyttä että sisäistä raivoa, jolla ei ole fyysistä kohdetta siinä tilanteessa (koska se on menneisyydessä). Ristiriitatilanteissa olen pitkään tyyni ja kärsivällinen, kunnes suutun ja alan huutaa. Tälllöin sille, miten toivon asiat tehtävän, on aina hyvät perustelut, eli sikäli en huuda turhaan.

Mutta tällainen "malttini menettäminenkin" on minulla traumojen ohjaamaa. Se herättelee traumavihaa, joka ei siis voi tulla esille, ja tästä aiheutuva fyysinen jännitystila tuottaa kipua esim. migreenin muodossa. Tätä sanotaan psykosomaattiseksi oireeksi.

Migreeniäkin on olemassa monen tyyppistä: itselläni ei ole ns. auroja, mutta näkökenttä voi vääristyä tai sumentua. Aina en ymmärrä, mitä minulle puhutaan, tai en itse pysty puhumaan ymmärrettävästi. Tätä oiretta on joskus muulloinkin kuin migreenikohtauksen aikana. Joskus olen menettänyt kyvyn muodostaa äänteellisesti järjellisiä sanoja. Erään minua tutkineen neurologin mukaan nämäkin oireet liittyvät migreeniini.

Sen tietäminen, ettei joissain tilanteissa ehkä pysty puhumaan järjellisiä sanoja, vaan puhe voi puuroutua ja muuttua käsittämättömäksi mökellykseksi, on tietysti kauheaa ihmiselle, jolle hyvä käytös ja sujuva ulosanti ovat tärkeitä. Mutta vielä kauheampaa on se kipu, jonka migreeni voi aiheuttaa. Pahoinvointikohtaukset voivat olla niin rajuja, että vatsanpohjasta asti ylös nouseva, oksennuskouristuksen aiheuttama ääni voi olla kuin alkukantaisen eläimen tuskanhuutoa.

Joku voi kysyä, mistä tiedän että migreenini on psykosomaattinen eikä pelkästään fyysinen tai neurologinen vaiva. Kohtaukset eivät aina ole niin rajuja kuin edellä kuvasin, ja joskus päänsärkyä voi tulla tavallisesta lihasjännityksestäkin. Mutta jos kyse on alunperin traumaan liittyvästä oireesta, voin tunnistaa sen tietyllä tavalla. Jos oireen (migreenin tai muun kivun) takana on viha tai raivo, voi kiihdyttää hengitystänsä, purra hampaat voimakkaasti yhteen ja jopa huutaa tai murista, ja jos esiin nousee vihan tunne tai raivo, silloin kipu on psykosomaattinen, traumaa peittävä oire. Jos kipu reagoi nyyhkyttämiseen tai itkemiseen, se myös on psykosomaattinen, jonkinlaiseen käsittelemättömään suruun liittyvä oire. Jne.

Erään aiemman psykoterapeuttini mentyä naimisiin en pitänyt hänen uudesta sukunimestään. Sekä nimi että koko ihminen alkoivat tuntua minusta vastenmielisiltä. Vaihdoin toiseen paikkaan. Jonkun ajan päästä tajusin, ettei kyse ollut nimestä tai ihmisestä ollenkaan, vaan siitä että menemällä naimisiin hän osoitti aiemman hylkäämistrauman vangiksi jääneelle mielelleni, että se mies oli hänelle tärkeämpi kuin minä, aiemminkin hylätty lapsi, joka hänen olisi pitänyt pelastaa. Lapsenmieleni luotti häneen ja koki tulleensa hylätyksi - tavalla, jota järkeni eli aikuinen mieleni ei voinut käsittää, ja siksi aikuinen peitti - taas kerran - lapsenmieleni tunteet halveksunnalla tuota terapeuttia kohtaan.

Mutta tosiaan, juuri äskettäin tapahtuneiden muutosten aiheuttamista tuntemuksista en osaa vielä sanoa mitään. Ehkä sitten ensi viikolla, tai ensi vuonna.

Hyvää isänpäivää kaikille!

Suomen tappajaäidit

Eilen ti 4.11. iltapäivällä Oulun poliisi piti tiedotustilaisuuden tapauksesta, jossa v. 1979 syntynyttä oululaisnaista epäillään viiden lapsensa murhasta. Poliisitutkinta on nyt tehty ja juttu siirtyy syyttäjälle. Ks. tapauksesta julkaistu Ylen uutinen kesäkuulta: http://yle.fi/uutiset/oululaisnainen_vangittu_epailtyna_vauvojen_tapoista__poliisi_kuuli_aviomiesta_avunannosta/7281863 ja uutinen tältä päivältä: http://yle.fi/uutiset/kuolleiden_vauvojen_aitia_epaillaan_viidesta_murhasta/7599016 .

Kun nuo uutisotsikot lukee, ei voi olla ajattelematta myös vähän yli viikko sitten Rautavaarassa tapahtunutta liikenneonnettomuutta, jossa v. 1981 syntynyt nainen ilmeisesti tarkoituksellisesti ajoi päin linja-autoa. Naisen kolme lasta olivat henkilöauton kyydissä. Sekä äiti että lapset kuolivat. Linja-auton kyydissä oli töihin matkalla ollut kahden nuorimman lapsen isä, muiden matkustajien lisäksi. Ks. Ylen uutinen tapauksesta: http://yle.fi/uutiset/poliisi_nainen_ajoi_ilmeisesti_tahallaan_pain_bussia_rautavaaralla/7552897 .

Nämä tapaukset ovat varmasti olleet monen mielessä, ehkä keskustelujen aiheenakin. Asianosaiset ja viranomaiset joutuvat työstämään näitä tapahtumia (tai työskentelemään niiden parissa) pitkään, halusivat tai eivät. Tällaisissa tapauksissa traumatisoitumiseen johtava järkytys ei ole harvinaista.

Toisin on muiden laita: ulkopuoliset yleensä ensin järkyttyvät, mutta sitten toimivat siten kuin kunkin omat kokemukset ja perityt tai opitut psyykkiset puolustusmekanismit sanelevat. Tämä on nähtävissä myös em. Rautavaaran onnettomuuden jälkeisistä kolumneista ja muista julkisista kirjoituksista. Nähdäkseni tämä ei koske varsinaisia lehtien ym. toimittajia, jotka on koulutettu karsimaan artikkeleista ja haastatteluista pois henkilökohtaiset näkemyksensä ja tuntemuksensa.

Suurin osa suomalaisista(kaan) ei kuitenkaan halua kertoa julkisesti omista näkemyksistään, korkeintaan keskustella niistä läheisimpien omaistensa ja ystäviensä kanssa. Mutta entä sitten kolumnistit, kommentoijat, blogistit ja vastaavat kirjoittajat? Kun nettikirjoituksia lukee ja vertailee, niin voi havaita, miten selkeästi he tässä Rautavaaran tapauksessa jakautuvat kahteen ryhmään. Jotkut näkevät näissä traagisissa tapahtumissa omia tai läheistensä kokemuksia tai niihin viittaavia piirteitä, ja kertovat niistä julkisesti, jopa omalla nimellään. Toiset taas myöskin kirjoittavat ajatuksistaan ja tuntemuksistaan, mutta nähtävästi täysin päinvastaisessa tarkoituksessa kuin ensin mainitut.

Niistä, jotka myös ovat tästä aiheesta kirjoittaneet, mainitsen tässä kahta ääripäätä edustavat näkemykset: kirjailija, elämäntapavalmentaja Katri Mannisen kirjoitus, josta julkaistiin Iltasanomissa artikkeli nimellä Katri Mannisen kirjoitus Rautavaaran tragediasta leviää nyt somessa - "Pystyn samaistumaan hänen tuntemuksiinsa äitinä" ( http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1288756824154.html ) sekä Iltasanomien päätoimittaja Ulla Appelsinin Kommentti: Uupunut äiti ei tapa ( http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1288757133429.html ).

Katri Mannisen kirjoitus ja mm. IS:n artikkeli siitä ilmestyi ensin ja sai paljon palautetta. Sen jälkeen kirjoitti Ulla Appelsin IS:ssa Kommentti-kirjoituksen ja tuomitsi siinä Mannisen näkemykset asiasta, vedoten paitsi omiin kokemuksiinsa ja näkemyksiinsä, myös esim. psykiatri-ylilääkäri Lauerman lausuntoihin narsistisista ja psykopaattiäideistä, jotka ovat tappaneet lapsiansa. Appelsin sai paljon palautetta hänen kannallaan olevilta ihmisiltä.

Lauerma on tietysti kokenut lääkäri ja tietää paljon tästäkin aiheesta, mutta voiko/kannattaako hänen lausuntojaan käyttää irrotettuna alkuperäisestä yhteydestään? Jos lukee alkuperäisen Ylen nettiartikkelin

Ylilääkäri Lauerma: Perhesurmaajat ovat yleensä sairaalloisen itsekeskeisiä narsisteja ( http://yle.fi/uutiset/ylilaakari_lauerma_perhesurmaajat_ovat_yleensa_sairaalloisen_itsekeskeisia_narsisteja/6810660
 ), voi huomata että artikkelin lopussa, jossa puhutaan narsismista ja aggressioista, lukee mm. seuraavasti:
 

"- Meillä on edelleen täysin luolaihmisen geenit. Tietty määrä ihmisten reagointitapoja on yhä hyvin primitiivisiä."
 

Miten tämä sopii siihen, mitä Ulla Appelsin kirjoittaa: 
 

"Uupunut äiti voi masentua. Hän voi vaipua sängyn pohjalle, josta ei pääse enää ylös. Hän voi jättää lapsensa pesemättä, ruokkimatta ja hellimättä. Hän voi pahimmillaan jopa lyödä ja hänellä voi olla itsetuhoisia ajatuksia. 

Mutta lähtökohtaisesti hän ei tapa rakkaimpiaan. Omien lasten tahallinen surmaaminen on niin äärimmäinen, kauhistuttava ja lopullinen teko, että yksikään tavallinen äiti ei sitä tee pelkän uupumuksen takia.
 

Sen sijaan esimerkiksi narsistiäiti voi tappaa."

Itse olen ollut mielestäni "kohtalaisen huono äiti", jolla vain on ollut hyvä tuuri saada mahtavia lapsia. Kun saatuani kolmannen lapseni 34-vuotiaana jouduin valvomaan hänen kanssaan monta kuukautta, nukkuen korkeintaan 1 tunnin kerrallaan, huomasin kaksi kertaa nukahtavani seisaalla ollessani. Heräsin kun aloin kaatua, onneksi vauva ei pudonnut lattialle. Välillä istuin sängynreunalla tuntikausia ja keinuttelin häntä sylissä, laulelin. Muutoin yritin vain nukkua. Elämä oli yhtä sumua, mutta onneksi mieheni auttoi käytännön asioiden kanssa. Silti ajoittain ainoa ajatus, joka takoi päässäni, oli että halusin heittää lapsen seinään. Tottakai häpesin ajatuksiani muulloin enkä puhunut niistä kenellekään, mutta onneksi jo jonkun ajan päästä kuului pieni järjen ääni, joka sanoi että voisin yrittää samantyyppistä keinoa, jota käytin itse nuorena paetakseni pahaa oloa: ajattelin että minulla on tässä tärkeä tehtävä. Tästä pojasta tulee prinssi ja minä hoidan häntä. Kuvittelin näkeväni kruununkin hänen päässään. Siten selvisin/selvisimme pahimman yli.

Tiedättehän, että valvottamista ja jatkuvaa herättelemistä on käytetty myös kidutuskeinona? Kidutuksen uhrit voivat olla pahasti traumatisoituneita. Ehkä tiedätte myös, että Suomessa 1690-luvun pahimpina nälkävuosina jotkut vanhemmat söivät ihmislihaa, jopa omia lapsiaan, syötyään sitä ennen muutaman vuoden olkia, jäkälää ja sammalta. Voiko ihminen itse päättää, mitä hänelle tapahtuu ja mitä hän tuntee tai tunteeko mitään? Alitajunta on yleensä piilossa meiltä itseltämme. Mutta jos emme tunne itseämme ja omia motiivejamme, miten voisimme tuntea toisiakaan? Joskus tunteiden tukahduttaminen voi olla ainoa keino selviytyä hengissä.

Omasta kokemuksestani voin siis sanoa, että pelkkä uupumus voi todellakin tuoda käsittämättömiä ajatuksia mieleen, ja jos mieheni ei olisi ollut auttamassa, en tiedä mitä olisi tapahtunut. Mutta se mikä mielestäni on outoa, on se että kun 3 vuotta myöhemmin olimme mieheni kanssa pahassa aviokriisissä ja kannoin sylissäni uutta vauvaa, mielessäni ei käynyt mitään edellä kertomani kaltaisia ajatuksia. Olin kuitenkin hyvin ahdistunut ja masentunut mieheni takia. Hoidin lapseni niin hyvin kuin kykenin, vaikkakaan en sitten jaksanut kauheasti siivoilla tms. 3-vuotias nukkui yleensä yönsäkin leikkikehässä, itse olin olohuoneessa, mahdollisimman lähellä ulko-oveamme. Kaikki ikkunaverhomme olivat kokonaan kiinni 2 kuukautta. Kaupassa en käynyt, vain viereisessä talossa olleessa elintarvikekioskissa. Jaksoin jopa etsiä miestäni vauva kainalossa lähikapakoista ja naapuritalossa asuvan naisen luota, jonne hän muutti välillä asumaan. Kotona itkin ja ulvoin, lapset olivat varmasti peloissaan. Mutta se oli minun keinoni selvitä koko 1,5 vuoden ajan, jonka tilanne kesti. En tappanut itseäni, en miestäni, enkä lapsiani. Eikä se tullut mieleenikään. Toki olin miehelleni vihainen, aluksi jopa raivoissani, ja se elämänvaihe vaikuttaa minuun edelleen, kuten monet muutkin vaikeat kokemukset. Mutta voimakkaampana mielessäni oli silloin ja on ajoittain edelleenkin kostonhalu niitä toisia naisia kohtaan.

Katri Manninen ei kirjoittanut pelkästä uupumuksesta tai itsetuhoisista ajatuksista omalta kohdaltaan. Ja Rautavaarassa henkilöautoa ajanut äiti oli Mannisen kuuleman mukaan ollut lapsirakas ihminen, vaikkakin hyvin mustasukkainen. Ainakin nämä asiat olisi tullut paremmin huomioida päätoimittaja Appelsinin kirjoituksessa, aivan ammattitaidonkin osoituksena. Nyt hän valitettavasti vain osoitti kuuluvansa siihen kansanosaan, joka haluaa kuulua ns. parempiin piireihin, joilla ei mitään ongelmia ole eikä tule.
 

Mutta kun sekään asia ei ole pelkästään omasta tahdosta ja haaveista kiinni, vaan myös muista ihmisistä, ympäristön ja maailman tapahtumista, ja yllätys, yllätys: omasta sisimmästä. Sieltä purkautuva yhtäkkinen, järkyttävä tunne voi olla vaikka traumasta johtuvaa vihaa ja raivoa, jonka on joutunut tukahduttamaan pienestä pitäen ja joka on siitä lähtien, aivan huomaamatta kasvanut jopa tuhoaviin mittoihin. Se voi joissakin tilanteissa saada unohtamaan kaiken muun kuin vihansa kohteen, jopa omat lapsensa. Siksi tarvitaan tukea, ennakoivaa auttamista, mummoja, tätejä ja "sosiaalitanttoja", ei todellisessa elämässä esiintyvien ongelmien kieltämistä ja tuomitsemista.

Siksi voisinkin sanoa:
Äidit, älkää tappako toisianne!
 

Kahtia jakautunut kansa

Suomi ja suomalaiset on jo pitkään nähty kahtia, jopa useampaan osaan jakautuneena maana ja kansana. Jakautumisen pääasiallisina syinä ovat olleet milloin naapurivaltioittemme meille määräämät rajat, kielet ja uskonnot, milloin maan rajojen sisäpuolella tapahtuneet eri "heimojen" väliset kahinat ja taistelut elintilasta, tai eri yhteiskuntaluokkien väliset, lähinnä hallitsijan itsensä tekemistä (mm. sotiin liittyvistä) ratkaisuista johtuvat valtavat erot kansalaisten elintasossa ja elämänlaadussa. Samoin jakautumista aiheutti verotus yleensäkin, jopa verojen kerääjät itse.

Näin siis menneisyydessämme. Ja edelleenkin meitä jakaa - ainakin maatalouden sekä eri palveluiden saatavuuden kannalta katsoen - maantieteellinen sijainti ja ilmastovyöhykkeet.

Useat muutkin ennen vaikuttaneet syyt voidaan vieläkin nähdä yhteiskunnassamme, mutta ne ovat jossain määrin muuttaneet muotoaan ja osa on kokonaan poistunut. Myös se tapa, millä näistä asioista puhutaan, on muuttunut.

Jo 1800-luvun puolenvälin jälkeen alkanut, ja 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa vahvistunut poliittisen ja tasa-arvotietoisuuden lisääntyminen esim. naisten ja torppareiden kohdalla johti - monen vaikean ja katkerankin vaiheen jälkeen - hitaaseen asenteiden muuttumiseen. Mutta vieläkin tämä prosessi on kesken.

Poliittisesti valveutuneiden yksilöiden tai ryhmien väliset mielipide- tai näkemyserot eivät enää niinkään kohdistu vähävaraisten tai naisten aseman parantamista vastaan, ainakaan pinnallisesti katsoen.

Elintasomme on siis parantunut: saamme tarvitsemamme ruoan, vaatteet, asunnon ja tarvitsemamme terveyden/sairaanhoidon. Ellemme pysty näitä hankkimaan omilla varoillamme, on meillä sosiaaliturva ja hyväntekeväisyysjärjestöt tukenamme.

Kun sitten vähävaraisten toimeentuloa on verovaroilla hieman parannettu, alkaa paremmin tienaava metelöidä: tukihan on maksettu juuri hänen itsensä maksamista veroista!
Mutta entä sitten hänen omien lastensa koulutus, jopa 30-vuotiaaksi asti? Lastenlasten koulukyydit appiukon omistaman taksifirman autoilla (ja firma siis saa tuloja verovaroista)? Tai perheenjäsenen vakavan sairauden hoitaminen julkisen puolen hoitolaitoksissa? Kuinkahan moni muu veronmaksaja joutuu silloin tuonkin perheen menoihin osallistumaan? Sanonpa ihan näin mutu-tuntumalla: sata. Jos työssäkäyvä pariskunta itse pystyy elämänsä aikana "korvaamaan" valtiolle (eli muille veronmaksajille) nuo "tuhlaamansa" rahat, niin hyvä. Mutta sekään ei ole aina niin varmaa kuin moni luulee. Valitettavasti.

Edellä vähävaraisista sanottu pätee myös pakolaisten osalta. He tarvitsevat tukea siinä missä muutkin suomalaiset tai täällä asuvat. Jos he esim. raittiutensa tai säästäväisyytensä ansiosta pystyvät ostamaan hieman paremmat vaatteet lapsillensa, niin se on heidän etunsa. Miksi kadehtia heitä siitä?

Ja edelleen: ihmisten kansallinen ja etninen alkuperä edelleenkin vaikuttaa asenteisiimme. Samoin kuin uskonto. Mikään näistä ei kuitenkaan sinällään vaikuta ihmisyyteen tai hyvyyteen, ainakaan negatiivisesti. Väkivaltaisuudessa, terrorismissa yms. on kyse sellaiseen taipuvaisista yksilöistä tai samankaltaisten yksilöiden muodostamista ryhmistä. Kuten on Suomessakin, suomalaisten omien väkivaltageenien johdosta.

Ei siis voitane sanoa, että asiamme olisivat kaiken kaikkiaan paljonkaan sen paremmin kuin joskus ennen muinoin, jopa satoja vuosia sitten. Olemme edelleen jakautunut kansa, erityisesti henkisellä ja emotionaalisella tasolla. Empatiaa kaivattaisiin. Vai haluaako joku oikeasti elää, ehkä muodinmukaisissa asusteissa ja hyvin syöneenä, mutta katkerana ja tyytymättömänä, riidellen aina tilaisuuden tullen eduista, joita puutteessa olevat saavat, tai asioista, joihin emme itse  voi vaikuttaa muuten kuin auttamalla avuntarvitsijoita? Jos haluaa, niin hän itsekin tarvitsisi apua. Eikä siinä ole mitään pahaa tai hävettävää. Kunhan vain tajuaa sen ja ottaa avun vastaan.