Psykosomaattisia oireita

Käyn psykoterapiassa, kuten aika moni muukin tarpeen vaatiessa. Nykyään terapiassa käynti ei ole vain "hulluille kuuluva etuoikeus". Terapiaa voidaan suositella esim. silloin, kun työkyky on uhattuna työuupumuksen, masennuksen tms. vuoksi. Jos ihminen on jo todettu työkyvyttömäksi, hän saattaa edelleen tarvita terapiaa. Syynä voi olla itsetuhoisuus, aggressiivisuus, se että hän pärjäisi paremmin kotona jne., en tiedäkään mitä kaikkea.

Yhteiskunnan kannalta saattaa lyhyellä tähtäimellä olla edullisinta pitää ihmiset kotonaan, poissa psykiatrisista ja muista hoitolaitoksista. Mutta pidemmällä tähtäimellä ja inhimillisesti katsoen tärkein syy verovaroin kustannettavassa terapiassa käynnille ylipäätään pitäisi mielestäni kuitenkin olla se, että varmistetaan lapsiperheiden hyvinvointi.

Oma terapiani liittyy lähinnä traumatisoitumisen aiheuttamiin vaikeuksiin elämässäni. Kodinhoitorutiinien noudattaminen, itsestä huolehtiminen, yhteyksien ylläpitäminen muihin ihmisiin jne. ovat elämänhallintaan liittyviä aiheita, mutta muita, itselleni tärkeämpiä aiheita on moniakin.

Terapiasuhteeseen ja sen toimivuuteen liittyy aina luottamuksen käsite. Usein se laajenee koskemaan myös terapiasuhteen pysyvyyttä. Mutta kuten usein sanotaan, ainoa pysyvä asia jatkuvasti muuttuvassa maailmassamme on nimenomaan muutos. Miten se vaikuttaa psykoterapiassa?

Pitempien terapiajaksojen järjestelyihin tulee kaikilla silloin tällöin muutoksia. Tällaisessa tilanteessa ei ole itsestään selvää edes se, että asiakas tämän jälkeen jatkaisi terapiaa, ainakaan samassa paikassa.

Omalla kohdallani nyt samaan aikaan vaihtuivat sekä terapeutti että terapiapaikka, itsestäni riippumattomista syistä. Koska minun on vaikea luottaa ihmisiin ylipäätään, minun varmaankin pitäisi voida puhua tähän liittyvistä tuntemuksistani uudelle terapeutille. Mitä ajattelen, miltä nämä muutokset tuntuvat jne.

Mutta kun en voi. En tunnista, että minulla nyt olisi mitään tähän liittyviä tunteita tai edes mitään kovin merkittäviä ajatuksia. Tiedän kuitenkin, aiemmista samantyyppisistä kokemuksistani johtuen, että niitä on. Niiden esiintuleminen vain kestää kauan. Siihen asti minulla on lähinnä psykosomaattisia oireita.

Miksi niitä sitten tulee, ja miten ne ilmenevät? Tästäkin kerron oman näkemykseni ja kokemukseni perusteella.

Käyn terapiassa yleensä kahden viikon välein, joskus harvemmin. Jos "istuntojen" väli on liian pitkä, alkaa ahdistukseni lisääntyä ja koko seuraava käynti menee sen hetkisten pintapuolisten tuntemusten purkamiseen puhumalla. Puhuminen on hyvä, mutta pelkästä arjen (ei välttämättä arkisten) tapahtumien nopeasta kertaamisesta ei pidemmän päälle ole yleensä hyötyä terapeuttisessa mielessä, koska tietoisuuteen nouseva, syvällisempi ymmärrys ja itsetuntemus jäävät puuttumaan näiden asioiden osalta.

Toisaalta, asiayhteyksien ja toimintamallieni ymmärtämistä tai jopa traumojeni purkautumista on voinut tapahtua sellaistenkin terapiaistuntojen seurauksena, joita en ole kokenut lainkaan hyödyllisinä tai olen kokenut jopa turhauttavina.

Mutta yleensä, jos terapian jälkeen koen voimakasta, mutta tiedostamatonta tarvetta jonkun traumaksi jääneen muistoni tai tunteeni ilmaisemiseen, voi se estyä - juuri traumatisoitumisen vuoksi.

Alkuperäinen muisto tai tunne on ikäänkuin unitilassa, ja sen herätteleminen tai uhka sen tulemisesta tietoisuuteen voi tuottaa voimakasta pelkoa, esim. paniikkikohtauksia tai painajaisia. Siksi yleensäkin, ei siis pelkästään minulla, traumoista vapautuminen on vaikeaa, monesti niitä ei edes tiedosteta stressittömien elämänvaiheiden aikana. Hieman "lievemmässä" muodossa voi tällaisessa tilanteessa esiintyä ns. psykosomaattisia oireita.

Itselläni on suuria vaikeuksia ilmaista suuttumista ilman, että sen jälkeen koen sekä syyllisyyttä että sisäistä raivoa, jolla ei ole fyysistä kohdetta siinä tilanteessa (koska se on menneisyydessä). Ristiriitatilanteissa olen pitkään tyyni ja kärsivällinen, kunnes suutun ja alan huutaa. Tälllöin sille, miten toivon asiat tehtävän, on aina hyvät perustelut, eli sikäli en huuda turhaan.

Mutta tällainen "malttini menettäminenkin" on minulla traumojen ohjaamaa. Se herättelee traumavihaa, joka ei siis voi tulla esille, ja tästä aiheutuva fyysinen jännitystila tuottaa kipua esim. migreenin muodossa. Tätä sanotaan psykosomaattiseksi oireeksi.

Migreeniäkin on olemassa monen tyyppistä: itselläni ei ole ns. auroja, mutta näkökenttä voi vääristyä tai sumentua. Aina en ymmärrä, mitä minulle puhutaan, tai en itse pysty puhumaan ymmärrettävästi. Tätä oiretta on joskus muulloinkin kuin migreenikohtauksen aikana. Joskus olen menettänyt kyvyn muodostaa äänteellisesti järjellisiä sanoja. Erään minua tutkineen neurologin mukaan nämäkin oireet liittyvät migreeniini.

Sen tietäminen, ettei joissain tilanteissa ehkä pysty puhumaan järjellisiä sanoja, vaan puhe voi puuroutua ja muuttua käsittämättömäksi mökellykseksi, on tietysti kauheaa ihmiselle, jolle hyvä käytös ja sujuva ulosanti ovat tärkeitä. Mutta vielä kauheampaa on se kipu, jonka migreeni voi aiheuttaa. Pahoinvointikohtaukset voivat olla niin rajuja, että vatsanpohjasta asti ylös nouseva, oksennuskouristuksen aiheuttama ääni voi olla kuin alkukantaisen eläimen tuskanhuutoa.

Joku voi kysyä, mistä tiedän että migreenini on psykosomaattinen eikä pelkästään fyysinen tai neurologinen vaiva. Kohtaukset eivät aina ole niin rajuja kuin edellä kuvasin, ja joskus päänsärkyä voi tulla tavallisesta lihasjännityksestäkin. Mutta jos kyse on alunperin traumaan liittyvästä oireesta, voin tunnistaa sen tietyllä tavalla. Jos oireen (migreenin tai muun kivun) takana on viha tai raivo, voi kiihdyttää hengitystänsä, purra hampaat voimakkaasti yhteen ja jopa huutaa tai murista, ja jos esiin nousee vihan tunne tai raivo, silloin kipu on psykosomaattinen, traumaa peittävä oire. Jos kipu reagoi nyyhkyttämiseen tai itkemiseen, se myös on psykosomaattinen, jonkinlaiseen käsittelemättömään suruun liittyvä oire. Jne.

Erään aiemman psykoterapeuttini mentyä naimisiin en pitänyt hänen uudesta sukunimestään. Sekä nimi että koko ihminen alkoivat tuntua minusta vastenmielisiltä. Vaihdoin toiseen paikkaan. Jonkun ajan päästä tajusin, ettei kyse ollut nimestä tai ihmisestä ollenkaan, vaan siitä että menemällä naimisiin hän osoitti aiemman hylkäämistrauman vangiksi jääneelle mielelleni, että se mies oli hänelle tärkeämpi kuin minä, aiemminkin hylätty lapsi, joka hänen olisi pitänyt pelastaa. Lapsenmieleni luotti häneen ja koki tulleensa hylätyksi - tavalla, jota järkeni eli aikuinen mieleni ei voinut käsittää, ja siksi aikuinen peitti - taas kerran - lapsenmieleni tunteet halveksunnalla tuota terapeuttia kohtaan.

Mutta tosiaan, juuri äskettäin tapahtuneiden muutosten aiheuttamista tuntemuksista en osaa vielä sanoa mitään. Ehkä sitten ensi viikolla, tai ensi vuonna.

Hyvää isänpäivää kaikille!