Kun olin 10-vuotias ja kävelin metsän halki kulkevaa autotietä kotiin päin, minut sieppasi vastaantullut 23-vuotias mies ja kantoi metsään. Toisella kädellään hän puristi minut vartaloaan vasten ja toisella peitti suuni. Jouduin äärimmäisen kauhun valtaan. Heti sen jälkeen tapahtui jotain kummallista: kauhun tunne katosi yhtä äkkiä kuin oli tullutkin, ja mieleeni tuli ajatus, että voin vielä selviytyä tästä. Sitten se ajatuskin katosi: "selviytymisvaihde" oli kytkeytynyt päälle.
Rentouduin hieman, ja mies laski minut maahan. Hän uhkaili, mitä tapahtuisi jos huutaisin. Siinä vaiheessa se ei enää olisi tullut mieleenikään. Kaikki, mitä tein, tähtäsi vain siihen, että mies pysyisi rauhallisena ja itse säilyisin hengissä. Minusta oli tullut "miellyttäjä".
****************************************
Nyt, aikuisen näkökulmasta katsoen, tiedän ja ymmärrän, että tapaukseen liittyy paljon muutakin lapsen mieltä järkyttävää, mm. vanhempieni käyttäytyminen minua kohtaan kotiin päästyäni, mutta noin ylipäätään se on yksi niistä tapahtumista, jotka ovat ratkaisevasti vaikuttaneet kokemukseeni omasta ihmisarvostani ja kykyyni toimia eri elämäntilanteissa. Eri tilanteista selviytyminen uhkaavia henkilöitä miellyttämällä on minulla jo aiemmin lapsuudessa opittu käyttäytymismalli, mutta nyt kertomassani tapauksessa se tuli niin selvästi esiin, että muistan sen "napsahduksen" vieläkin, kun kauhu meni piiloon sisimpääni.
Tapahtumat tulevat mieleeni, tavalla tai toisella, milloin ja missä sattuu. Viimeksi näin tähän liittyvää ahdistavaa unta toissayönä. Painajaiset ja päiväaikaiset pelot eivät myöskään ole olleet harvinaisia. Mies ei onneksi raiskannut minua, mutta loukkasi muulla tavoin oikeuttani fyysiseen ja psyykkiseen koskemattomuuteen.
Eilen puhuin tapauksesta ja unestani terapeutille. Kerroin, että olen suunnitellut meneväni joskus sinne takaisin, käveleväni sen saman reitin, saman tien ja metsäpolun kautta. Olisin ehkä voinut tehdäkin sen, ellei olisi tapahtunut erästä toista asiaa: samaan paikkaan, sinne metsään, on jossain vaiheessa pystytetty muistomerkki. Siellä on sisällissodan jälkeen teloitettujen punaisten joukkohauta, ja muistomerkki on pystytetty heidän kunniakseen.
Rauha heidän sieluilleen!
Mutta kun kuulin tuosta muutama vuosi sitten, oma traumani muuttui mielessäni entistäkin pahemmaksi: olin joutunut makaamaan siellä niiden mädäntyneiden ruumiiden, tai ainakin luukasojen päällä!
Mutta mitä sanoikaan terapeutti: Voisinko nähdä muistomerkin itsellenikin tarkoitettuna? Sille lapselle, joka tahtomattaan joutui ne asiat kokemaan?
Itkin siinä vaiheessa muutenkin, mutta kun hän ehdotti tuota, itkuni pohjalla oleva tunne muuttui ihmeellisesti: surusta ja epätoivosta iloon ja toivoon jonkun uuden mahdollisuuden löytämisestä! Eikä maahan olisi haudattu sitä lasta tai muistoa, vaan vain kiveen olisi hakattu nimi ja ikä, tapahtumasta selviytyneen lapsen kunniaksi.
Näkökulma ja ajatus on vielä niin uusi, etten tiedä mitä tästä seuraa, mutta ensimmäisen kerran elämässäni koen, että jonkinlaista paranemista voisi tapahtua minunkin osalleni.
Mutta kuulenko jo toisenlaisen äänen tuolla ajatusteni taustalla - epäilyksen? Onko mahdollista, että olisin paranemisen arvoinen?
torstai 4. joulukuuta 2014
tiistai 2. joulukuuta 2014
Pelkoa vai rohkeutta?
Kun lukee lehdistä ja netistä kolumneja, mielipidekirjoituksia tai blogeja, saa aika erikoisen käsityksen kirjoittajien mielipiteistä ja tuntemuksista kokonaisuudessaan. Etenkin tämä näkyy kommenteissa, joita lukijat kirjoittavat em. juttuihin taikka lehtien uutisartikkeleihin. Nehän ovat useimmiten pikaisesti kirjoitettuja, juuri senhetkisten tunteiden ja ajatusten vallassa.
Erikoista on siis se, miten jyrkästi kirjoittajat melkein aina jakautuvat kahteen leiriin, jutun aihetta/tapahtumia puolustaviin ja vastustaviin, ja etenkin se, miten eri lailla he näkevät tilanteen/tapahtumat ja perustelevat mielipidettään. Herkästi he myös tuomitsevat toistensa mielipiteet ja näkemykset eri asioista ja tapahtumista. (Ja tottakai, itsekin taidan tuohtua melko usein muiden mielipiteistä tai tiettyjä aiheita koskevista kirjoituksista. Yritän kuitenkin parhaani, että pysyisin mahdollisimman objektiivisena silloin, kun itse kirjoitan niistä.)
Otan tähän kaksi esimerkkiä: keskustelut poliisin toiminnasta USA:ssa ja Suomen liittymisestä Natoon.
Näissä tapauksissa on helppo huomata, miten jotkut suomalaiset kirjoittajat leimaavat pelkureiksi eri mieltä olevat kirjoittajat ja/tai eri lailla jutun tilanteessa toimivat.
USA:n tapahtumia kommentoidaan yleensäkin melko vähäisen tiedon varassa. Jos seuraa vain Suomen tv:n ja lehtien uutisia, kukin muodostaa mielipiteensä pitkälti hänellä jo ennestään olevan elämänasenteen ja poliittisenkin näkemyksen kannalta. Tällöin näkee usein sellaisia kommentteja, että USA:n poliisi on toiminut aivan oikein, vaikka on ampunut aseetonta. Se riittää perusteluksi, että kaupungissa asuu paljon mustia ja että rikollisuutta ylipäätään on paljon. Jotkut sanovat tällaisia poliiseja rohkeiksi. Mutta Suomen poliisin tapa ampua ensin varoituslaukaus ja sitten jalkoihin, ei näiden kirjoittajien mielestä osoita rohkeutta. Eikä varsinkaan Norjassa, missä poliisit pitävät asetta hansikaslokerossa! Eli pelkuruutta kirjoittajien mielestä on se, ettei "uskalla" ampua.
Kaikki nuo USA:n tapahtumat ovat tietysti kauheita, mutta suomalaisten kirjoituksista kun on puhe, niin pahinta niissä ovat omasta mielestäni olleet rasistiset kommentit, joissa on tuotu esille kirjoittajan näkemyksiä mm. poliisin ampumien mustien kansalaisten ihmisarvosta. Jotkut blogistit julkaisevat edelleen tällaisia kommentteja.
Jos taas tapahtumia seurataan useammista lähteistä (eikä vain yhtä aatesuuntausta edustavista), saa jo melko totuudenmukaisen käsityksen siitä, mitä oikeasti on tapahtunut ja liittyykö se johonkin suurempaan kuvioon. Se auttaa ymmärtämään tapahtumien syitä ja seurauksia syvällisemmin, mutta ei kuitenkaan takaa sitä aina. Jotkut vain lukevat kaiken samanväristen lasien läpi, ja heidän mielestään muulla tavoin ajattelevat ovat sitten pelkureita, luusereita, milloin mitäkin, asiasta riippumatta. Siitä, mistä tämä johtuu, voikin sitten olla montaa mieltä.
Suomen Nato-keskustelusta taas voisi sanoa, että se on kunnolla käynnistynyt vasta nykyisen pääministerimme Stubbin tultua mukaan Suomen (sisäiseen) politiikkaan. Onhan noita Nato-lausuntoja sitä ennenkin annettu ja Venäjän-suhteistamme keskusteltu iät ja ajat, mutta sellainen hysteria kuin on ollut keskustelussa vallalla viime vuosina, on aika ainutlaatuista.
"Nyt äkkiä Natoon", "Nato pelastaa meidät" yms. kommentit ovat tulleet entistä yleisemmiksi. Tyynnyttelevät "Kyllä tässä toimeen tullaan" -kommentit eivät ollenkaan rauhoita keskustelua, vaan Naton kannattajat alkavat vain haukkua liittoutumattomuuden kannattajia pelkureiksi. Mietin vaan, että kertooko Naton "kiihkokannatus" sitten rohkeudesta? Näkökantoja voi olla monia, mutta se on selvää, että sekä Nato että Venäjä hyötyisivät, jos Suomi liittyisi heihin. Ja lisäksi, toinen osapuoli kääntyisi Suomeakin vastaan.
Suurin yksittäinen ongelma tässä Nato-keskustelussa on kuitenkin mielestäni se, että pääministerimme ei näytä tietävän, mitä mieltä olisi Natoon liittymisestä. Välillä hän antaa (mm. ulkomaisille lehdille) lausuntoja, joissa sanoo Suomen liittyvän Natoon, välillä että "liittymisen aika olisi ollut 20 vuotta sitten". Ja nyt sunnuntaina, Talvisodan alkamisen muistopäivän puheessa, hän taas kerran sanoi ettei Suomi saa jäädä yksin, mutta ei tällä kertaa maininnut Nato-sanaa. No, presidentti Niinistö sitten jo toppuutteli omassa lausunnossaan, että kyllä Suomi pärjää omillaan, kuten on ennenkin pärjännyt. Ja onhan tässä muitakin herroja, kuka kulloinkin, lausuntopyyntöihin vastaamassa tai oma-aloitteisesti mielipiteitään kertomassa.
Ei ole mikään ihme, jos osa kansasta on (tiedostamattaan tai tiedostaen) huolesta sekaisin ja peloissaan, kun ei enää saa yksimielistä selkeää ja rehellistä kannanottoa Suomen johtohenkilöiltä. Kukin puhuu sitä, mitä mieltä nyt sillä hetkellä sattuu olemaan, ainakin Stubbin tapauksessa.
Onko sittenkin niin, että me suomalaiset tarvitsemme (perustuslaillisesti) vahvan johtajan? Kuin Kekkosen ilman YYA:ta, kuitenkin liittoutumattomuuden hengessä toimivan, ja hän sitten määrittelisi hallituksen kanssa Suomen toimintalinjan eri tilanteissa. Näin voisimme elää "ison karhun" kainalossa sen huonoinakin päivinä, turhia pelkäämättä, samoinkuin sovussa lännen kanssa, mutta taipumatta senkään painostukseen ja propagandaan.
Erikoista on siis se, miten jyrkästi kirjoittajat melkein aina jakautuvat kahteen leiriin, jutun aihetta/tapahtumia puolustaviin ja vastustaviin, ja etenkin se, miten eri lailla he näkevät tilanteen/tapahtumat ja perustelevat mielipidettään. Herkästi he myös tuomitsevat toistensa mielipiteet ja näkemykset eri asioista ja tapahtumista. (Ja tottakai, itsekin taidan tuohtua melko usein muiden mielipiteistä tai tiettyjä aiheita koskevista kirjoituksista. Yritän kuitenkin parhaani, että pysyisin mahdollisimman objektiivisena silloin, kun itse kirjoitan niistä.)
Otan tähän kaksi esimerkkiä: keskustelut poliisin toiminnasta USA:ssa ja Suomen liittymisestä Natoon.
Näissä tapauksissa on helppo huomata, miten jotkut suomalaiset kirjoittajat leimaavat pelkureiksi eri mieltä olevat kirjoittajat ja/tai eri lailla jutun tilanteessa toimivat.
USA:n tapahtumia kommentoidaan yleensäkin melko vähäisen tiedon varassa. Jos seuraa vain Suomen tv:n ja lehtien uutisia, kukin muodostaa mielipiteensä pitkälti hänellä jo ennestään olevan elämänasenteen ja poliittisenkin näkemyksen kannalta. Tällöin näkee usein sellaisia kommentteja, että USA:n poliisi on toiminut aivan oikein, vaikka on ampunut aseetonta. Se riittää perusteluksi, että kaupungissa asuu paljon mustia ja että rikollisuutta ylipäätään on paljon. Jotkut sanovat tällaisia poliiseja rohkeiksi. Mutta Suomen poliisin tapa ampua ensin varoituslaukaus ja sitten jalkoihin, ei näiden kirjoittajien mielestä osoita rohkeutta. Eikä varsinkaan Norjassa, missä poliisit pitävät asetta hansikaslokerossa! Eli pelkuruutta kirjoittajien mielestä on se, ettei "uskalla" ampua.
Kaikki nuo USA:n tapahtumat ovat tietysti kauheita, mutta suomalaisten kirjoituksista kun on puhe, niin pahinta niissä ovat omasta mielestäni olleet rasistiset kommentit, joissa on tuotu esille kirjoittajan näkemyksiä mm. poliisin ampumien mustien kansalaisten ihmisarvosta. Jotkut blogistit julkaisevat edelleen tällaisia kommentteja.
Jos taas tapahtumia seurataan useammista lähteistä (eikä vain yhtä aatesuuntausta edustavista), saa jo melko totuudenmukaisen käsityksen siitä, mitä oikeasti on tapahtunut ja liittyykö se johonkin suurempaan kuvioon. Se auttaa ymmärtämään tapahtumien syitä ja seurauksia syvällisemmin, mutta ei kuitenkaan takaa sitä aina. Jotkut vain lukevat kaiken samanväristen lasien läpi, ja heidän mielestään muulla tavoin ajattelevat ovat sitten pelkureita, luusereita, milloin mitäkin, asiasta riippumatta. Siitä, mistä tämä johtuu, voikin sitten olla montaa mieltä.
Suomen Nato-keskustelusta taas voisi sanoa, että se on kunnolla käynnistynyt vasta nykyisen pääministerimme Stubbin tultua mukaan Suomen (sisäiseen) politiikkaan. Onhan noita Nato-lausuntoja sitä ennenkin annettu ja Venäjän-suhteistamme keskusteltu iät ja ajat, mutta sellainen hysteria kuin on ollut keskustelussa vallalla viime vuosina, on aika ainutlaatuista.
"Nyt äkkiä Natoon", "Nato pelastaa meidät" yms. kommentit ovat tulleet entistä yleisemmiksi. Tyynnyttelevät "Kyllä tässä toimeen tullaan" -kommentit eivät ollenkaan rauhoita keskustelua, vaan Naton kannattajat alkavat vain haukkua liittoutumattomuuden kannattajia pelkureiksi. Mietin vaan, että kertooko Naton "kiihkokannatus" sitten rohkeudesta? Näkökantoja voi olla monia, mutta se on selvää, että sekä Nato että Venäjä hyötyisivät, jos Suomi liittyisi heihin. Ja lisäksi, toinen osapuoli kääntyisi Suomeakin vastaan.
Suurin yksittäinen ongelma tässä Nato-keskustelussa on kuitenkin mielestäni se, että pääministerimme ei näytä tietävän, mitä mieltä olisi Natoon liittymisestä. Välillä hän antaa (mm. ulkomaisille lehdille) lausuntoja, joissa sanoo Suomen liittyvän Natoon, välillä että "liittymisen aika olisi ollut 20 vuotta sitten". Ja nyt sunnuntaina, Talvisodan alkamisen muistopäivän puheessa, hän taas kerran sanoi ettei Suomi saa jäädä yksin, mutta ei tällä kertaa maininnut Nato-sanaa. No, presidentti Niinistö sitten jo toppuutteli omassa lausunnossaan, että kyllä Suomi pärjää omillaan, kuten on ennenkin pärjännyt. Ja onhan tässä muitakin herroja, kuka kulloinkin, lausuntopyyntöihin vastaamassa tai oma-aloitteisesti mielipiteitään kertomassa.
Ei ole mikään ihme, jos osa kansasta on (tiedostamattaan tai tiedostaen) huolesta sekaisin ja peloissaan, kun ei enää saa yksimielistä selkeää ja rehellistä kannanottoa Suomen johtohenkilöiltä. Kukin puhuu sitä, mitä mieltä nyt sillä hetkellä sattuu olemaan, ainakin Stubbin tapauksessa.
Onko sittenkin niin, että me suomalaiset tarvitsemme (perustuslaillisesti) vahvan johtajan? Kuin Kekkosen ilman YYA:ta, kuitenkin liittoutumattomuuden hengessä toimivan, ja hän sitten määrittelisi hallituksen kanssa Suomen toimintalinjan eri tilanteissa. Näin voisimme elää "ison karhun" kainalossa sen huonoinakin päivinä, turhia pelkäämättä, samoinkuin sovussa lännen kanssa, mutta taipumatta senkään painostukseen ja propagandaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)