Suomi ja suomalaiset on jo pitkään nähty kahtia, jopa useampaan osaan jakautuneena maana ja kansana. Jakautumisen pääasiallisina syinä ovat olleet milloin naapurivaltioittemme meille määräämät rajat, kielet ja uskonnot, milloin maan rajojen sisäpuolella tapahtuneet eri "heimojen" väliset kahinat ja taistelut elintilasta, tai eri yhteiskuntaluokkien väliset, lähinnä hallitsijan itsensä tekemistä (mm. sotiin liittyvistä) ratkaisuista johtuvat valtavat erot kansalaisten elintasossa ja elämänlaadussa. Samoin jakautumista aiheutti verotus yleensäkin, jopa verojen kerääjät itse.
Näin siis menneisyydessämme. Ja edelleenkin meitä jakaa - ainakin maatalouden sekä eri palveluiden saatavuuden kannalta katsoen - maantieteellinen sijainti ja ilmastovyöhykkeet.
Useat muutkin ennen vaikuttaneet syyt voidaan vieläkin nähdä yhteiskunnassamme, mutta ne ovat jossain määrin muuttaneet muotoaan ja osa on kokonaan poistunut. Myös se tapa, millä näistä asioista puhutaan, on muuttunut.
Jo 1800-luvun puolenvälin jälkeen alkanut, ja 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa vahvistunut poliittisen ja tasa-arvotietoisuuden lisääntyminen esim. naisten ja torppareiden kohdalla johti - monen vaikean ja katkerankin vaiheen jälkeen - hitaaseen asenteiden muuttumiseen. Mutta vieläkin tämä prosessi on kesken.
Poliittisesti valveutuneiden yksilöiden tai ryhmien väliset mielipide- tai näkemyserot eivät enää niinkään kohdistu vähävaraisten tai naisten aseman parantamista vastaan, ainakaan pinnallisesti katsoen.
Elintasomme on siis parantunut: saamme tarvitsemamme ruoan, vaatteet, asunnon ja tarvitsemamme terveyden/sairaanhoidon. Ellemme pysty näitä hankkimaan omilla varoillamme, on meillä sosiaaliturva ja hyväntekeväisyysjärjestöt tukenamme.
Kun sitten vähävaraisten toimeentuloa on verovaroilla hieman parannettu, alkaa paremmin tienaava metelöidä: tukihan on maksettu juuri hänen itsensä maksamista veroista!
Mutta entä sitten hänen omien lastensa koulutus, jopa 30-vuotiaaksi asti? Lastenlasten koulukyydit appiukon omistaman taksifirman autoilla (ja firma siis saa tuloja verovaroista)? Tai perheenjäsenen vakavan sairauden hoitaminen julkisen puolen hoitolaitoksissa? Kuinkahan moni muu veronmaksaja joutuu silloin tuonkin perheen menoihin osallistumaan? Sanonpa ihan näin mutu-tuntumalla: sata. Jos työssäkäyvä pariskunta itse pystyy elämänsä aikana "korvaamaan" valtiolle (eli muille veronmaksajille) nuo "tuhlaamansa" rahat, niin hyvä. Mutta sekään ei ole aina niin varmaa kuin moni luulee. Valitettavasti.
Edellä vähävaraisista sanottu pätee myös pakolaisten osalta. He tarvitsevat tukea siinä missä muutkin suomalaiset tai täällä asuvat. Jos he esim. raittiutensa tai säästäväisyytensä ansiosta pystyvät ostamaan hieman paremmat vaatteet lapsillensa, niin se on heidän etunsa. Miksi kadehtia heitä siitä?
Ja edelleen: ihmisten kansallinen ja etninen alkuperä edelleenkin vaikuttaa asenteisiimme. Samoin kuin uskonto. Mikään näistä ei kuitenkaan sinällään vaikuta ihmisyyteen tai hyvyyteen, ainakaan negatiivisesti. Väkivaltaisuudessa, terrorismissa yms. on kyse sellaiseen taipuvaisista yksilöistä tai samankaltaisten yksilöiden muodostamista ryhmistä. Kuten on Suomessakin, suomalaisten omien väkivaltageenien johdosta.
Ei siis voitane sanoa, että asiamme olisivat kaiken kaikkiaan paljonkaan sen paremmin kuin joskus ennen muinoin, jopa satoja vuosia sitten. Olemme edelleen jakautunut kansa, erityisesti henkisellä ja emotionaalisella tasolla. Empatiaa kaivattaisiin. Vai haluaako joku oikeasti elää, ehkä muodinmukaisissa asusteissa ja hyvin syöneenä, mutta katkerana ja tyytymättömänä, riidellen aina tilaisuuden tullen eduista, joita puutteessa olevat saavat, tai asioista, joihin emme itse voi vaikuttaa muuten kuin auttamalla avuntarvitsijoita? Jos haluaa, niin hän itsekin tarvitsisi apua. Eikä siinä ole mitään pahaa tai hävettävää. Kunhan vain tajuaa sen ja ottaa avun vastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti