Siitä asti kun lapsuuden psyykkisistä traumoista alettiin Suomessakin puhua julkisesti eli 1990-luvun loppupuolella, yritin muodostaa jonkinlaista kuvaa siitä, mitkä ongelmani ehkä olivat sellaisten kokemusteni aiheuttamia ja mitkä taas johtuivat jostain muusta. Siten ajattelin oloni voivan parantua.
Häpeän tunteeni eivät näistä järkeily-yrityksistäni huolimatta vähentyneet, päinvastoin. Vaikka traumoista puhuttiin, tuotiin julkisuudessa kuitenkin enemmän esille sitä, ettei lapsuuden ja menneisyyden asioita saisi vatvoa. Ratkaisukeskeinen tai vastaava lyhytkestoinen terapia olisi sopivan pituinen ja tarpeeksi tehokas olon parantamiseen, sen piti riittää. Onnellinen lapsuus kaikille korkeintaan 12 terapiaistunnolla, suunnilleen näin silloin haluttiin tapahtuvan.
En kuitenkaan pystynyt olemaan ajattelematta lapsuuden ja nuoruuden tapahtumia, koska kuvat ja tunteet niistä seurasivat minua kaikkialle. Tiettyyn pisteeseen asti pystyin erilaisilla "kikoilla" (myös tupakoimalla, juomalla, pelaamalla jne.) peittämään huonon oloni, mutta ajoittain saatoin päivittäinkin joutua pelkotilojen valtaan ja paeta tavalla tai toisella, jos ei muuten niin mielen tasolla, eli käytännössä dissosioimalla. Jouduin siis tarkoituksella tekemään samaa, mitä lapsena tein tiedostamattani ja mikä ainakin osittain aiheutti psyykkiset ongelmani.
Näin myös ahdistavia unia, jotka saattoivat aiheuttaa koko päivänkin kestävän huonon olon. Vasta monta vuotta myöhemmin ymmärsin, miten paljon ahdistusta ja häpeää minulle aiheutui siitä, että lapsuuden asiat pyörivät mielessäni niin usein, kun se tavallaan julkisesti tuomittiin ja kiellettiin. Enhän voinut estääkään sitä! Traumatisoitumiseen ja dissosiaatiohäiriöön liittyy takaumia ja unia, jotka koskevat noita menneisyyden tapahtumia ja pyrkivät nostamaan osia niistä tietoisuuteen.
Siinä vaiheessa, kun vointini edelleen huononi ja olin huomannut itsehoidon riittämättömyyden, olin jo niin uupunut henkisesti, että minun oli pakko myöntää etten pärjää ilman muiden apua. Olin kyllä käynyt mm. akupunktiohoidossa ajoittain, mutta niissä oli kyse lähinnä fyysisisten (psykosomaattisten?) vaivojen hoidosta, joten niihin hoitoihin lähteminen ei ollut oman heikkouden myöntämistä (tuntuu naurettavalta, että voi kokea tuolla tavoin, mutta tietynlainen omavoimaisuus ja yksin pärjääminen on yksi yleisimmistä tiedostamattoman tason psykologisista selviytymismalleista). Otin siis selvää, millaisia traumahoitoja oli tarjolla.
Ensin kävin kokeilemassa vaihtoehtoisiksi luokiteltuja hoitoja, mm. Rosen-terapiaa ja psykologista vyöhyketerapiaa. En kuitenkaan saanut niistä paljoakaan irti, ne varmaan sopivat paremmin sellaisille, joilla ehkä on joitain tunneilmaisun vaikeuksia, mutta ei pahoja traumoja. Kaipasin myös enemmän liikkumatilaa ja turvallisuuden tunnetta kuin mitä hierontapöydällä maatessa oli, ja myöhemmin ne osoittautuivatkin tarpeellisiksi. Eräs hoitajakaan ei ollut minulle mieleinen.
Kävin energiahoidoissa ja -kursseilla, mutta niiden ja voimakkaiden meditaatiokokemusten vastapainoksi kaipasin fyysisempääkin hoitoa. Siksi menin myös rankempiin keho- ja hengitysterapioihin. Niissä sitten tapahtuikin enemmän, ja pystyin jonkun verran avaamaan lukittuja tunteita siten, että ymmärsin ja muistin, mihin ne liittyivät. Toisinaan olin kuitenkin omin päinkin menossa liian nopeasti ja hallitsemattomasti eteenpäin, ja se johti joihinkin psykoottisiin kokemuksiin, joista onneksi nopeasti selvisin hieman järkevämpään olotilaan. Joskus on vaarana, että ne houkuttelevat kokonaan mukaansa, etenkin voimakkaat hurmostilat. Näistä on suvussani kokemusta muutenkin, ja silloin on päädytty psykiatriselle osastolle.
Seuraava vaiheeni oli sitten EMDR-terapiaan meneminen. Samoihin aikoihin sain jo pidempiä sairaslomia, ja jatkoin kehoterapiassa käymistä. Vaikka kävinkin EMDR-terapiassa melkein vuoden, en saanut siitä niin paljon hyötyä kuin olin toivonut. Tässä vaiheessa vielä maksoin itse kaikki hoidot, joten senkin puolesta odotin enemmän.
Se, etten reagoinut silmänliiketerapiaan toivomallani tavalla, johtui enimmäkseen omista traumoistani. Tämä ehkä kuulostaa oudolta, koska juuri niitähän siellä on tarkoitus hoitaa. Mutta traumoihini liittyy voimakkaita pelkoja siitä, että minua katsotaan tiiviisti tai tuijotetaan. Joten aina, kun yritin seurata terapeutin kädenliikkeitä, huomasin vain hänen tiukan ilmeensä ja läpitunkevat silmät. Ja taas minuun iski samanlainen häpeän tunne kuin 1990-luvulla: en tätäkään pysty kunnolla tekemään. Ja katseen kohteena olemisen pelko vielä lisäksi. En uskaltanut enkä kehdannut kertoa näistä ongelmista. Onneksi kuitenkin teimme myös rentoutumis- ja mielikuvaharjoituksia, joista oli muuten apua, vaikka eivät traumoja purkaneetkaan.
Muun ajan, kun olin kotona, makasin sohvalla ja joko tuijotin kattoa tai työnsin pääni sohvatyynyjen alle ja huusin.
Sitten aloitin psykoterapian, 8 vuotta sitten. Siitä kaksi vuotta maksoin itse, sitten siirryin julkiselle puolelle. Myös se oli aikamoinen kynnys. Käyn edelleen noin kahden viikon välein, kai tämä on jonkinlaista ylläpitohoitoa, että pärjään kotona, mutta kriisikeskuksenkin numerot minulla on varmuuden vuoksi. Terapeuttien vaihtuminen noin kahden-kolmen vuoden välein on oikeastaan ainoa huono puoli, mikä nykyisessä tilanteessa on. En tiedä onko toivoa paranemisesta, mutta ainakin saan apua vaikeina ajanjaksoina, jos omat keinot ja lääkkeet eivät riitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti