Kun 2000-luvun alussa, ensimmäisen kerran elämässäni tunsin vihaa, sellaista tiedostamattomasta nousevaa, jota nykyään nimitän traumavihaksi, en tiennyt mitä oli tapahtumassa. Pelkäsin sitä ja koin olevani paha. Sillä vihalla ei ollut kohdetta, eikä mikään, mitä siinä tilanteessa oli tapahtunut, antanut aihetta sellaiseen tunteeseen.
En ollut suuttunut tai kiukkuinen, en edes äkäinen. Se tuli "kuin salama kirkkaalta taivaalta", paitsi että se tuli minun sisältäni. Tiesin, että se oli nimenomaan vihaa, jopa raivoa, mutta en muista että olisin koskaan aiemmin kokenut sellaista tunnetta. Häpesin itseäni ja tunsin voimakasta syyllisyyttä tunteestani. Eristäydyin joksikin aikaa, vetäydyin ihmiskontakteissa, jopa omalta perheeltäni, ja pakenin sisimpääni.
Kaikki aiemmat traumoista ja tunnesolmuista johtuvat oireeni ja vaikeuteni olin yrittänyt itse hoitaa, pääosin ilman lääkkeitä, psykoterapiaa tms. Kävin erilaisilla kursseilla ja opettelin kirjoista vyöhyketerapiaa, akupainantaa jne. oppiakseni itse estämään ja hoitamaan ahdistusta, paniikkikohtauksia, migreeniä yms.
Oireeni olivat pahentuneet jo 1990-luvun alusta asti ja pystyinkin niitä lievittämään jonkun verran em. opettelemillani keinoilla, luontaislääkkeillä ja rentoutumisharjoituksilla. Mutta edelleenkin elämäni oli hankalaa. Vaikka hyviäkin jaksoja oli, ne yleensä loppuivat kuin leikaten heti, kun minun olisi pitänyt vaikka käydä työkavereiden kanssa syömässä tai esitellä itseni jonkun kurssin alussa. Joskus istuin puoli tuntia vessassa painellen ja hieroen rauhoittavia pisteitä päässäni ja käsissäni, jotta lakkaisin tärisemästä ja pelkäämästä ja voisin mennä takaisin muiden seuraan. Mutta ei sekään aina auttanut.
Lapsena ja nuorena en osannut vielä nähdä sitä, että syyt huonoon olooni eivät johtuneet minusta itsestäni. Koin olevani huono, paha ja ruma, siispä olin sellainen. Ja häpesin itseäni. Tilannetta eivät parantaneet ne lukuisat ihmiset, sekä lapset että aikuiset, jotka arvostelivat tai väheksyivät minua, tai jotka monella eri tavoin pettivät luottamukseni. Siksi en voinut luottaa kehenkään, enkä puhua kenellekään pahasta olostani. Eikä kukaan edes kysynyt.
Nyt olin aikuinen, mutta tunsin olevani yhtä yksin ja avuton kuin lapsena. Masentuneena kuljin kadulla, kotiin tai töihin, ja toivoin että seuraavan kulman takaa tulisi joku tai jokin, joka tappaisi minut. Kotona, jos riitelimme mieheni kanssa, joskus uhkasin tappaa itseni. Vetäisin vain ranteet auki, niin helppoa se olisi. Nämä ajatukset, varsinkin ääneen lausutut, jostain syystä helpottivat oloani.
Silloin, kun en ollut masentunut, puhuin mieheni kanssa huonoista oloistani. Miksi minulla oli niin vaikeaa? Miksi minun täytyi nähdä niin paljon vaivaa sellaisten asioiden takia, joita muut ihmiset tekivät tuosta vain, päivittäin? Käydä syömässä, sanoa pari sanaa työkavereiden aikana? Kunpa saisin olla vain kotona, siellä olisin turvassa: hoitaisin vain lapsia, huushollia ja pientä takapihan plänttiämme.
Mutta ei se olisi toiminut. Rakastin työtäni! Ajattelin aina että tätä haluan tehdä eläkkeelle jäämiseen asti, ja ehkä vielä sen jälkeenkin. Se toi minulle tunteen siitä, että jossain asiassa olen hyvä. Olin myös työnarkomaani. Joskus minua kiitettiin hyvästä työstä, mutta se ei ollut tärkeää, saatoin jopa ärsyyntyä siitä.
Sitten tapahtui alussa kertomani asia: lukittuja tunteita menneisyydestäni alkoi väkisin nousta tietoisuuteeni. Lisäksi työssäkäyminen alkoi muutenkin muuttua hankalammaksi. Työhön tuli monenlaisia muutoksia, ja meiltä vaadittiin aina vain enemmän sekä tiedollisen osaamisen että sosiaalisten valmiuksien suhteen. Minä, introvertti, jouduin yhä useammin tilanteisiin, joissa koin oloni epävarmaksi. Pärjäsin kuitenkin vielä melko hyvin, mutta aamuisin oli aina vain vaikeampaa päästä ylös.
Aloin olla jo vanhempaa sukupolvea niihin nuorempiin nähden, jotka opintojen jälkeen reilu 20-vuotiaina tulivat meille töihin. Pari vuotta siellä oltuaan he jo tunsivat itsensä hyvin itsevarmaksi ja kaiken tietäväksi. Minä, joka kuitenkin tunsin itseni koko ajan epävarmemmaksi ja ahdistuneemmaksi, käyttäydyin heitä kohtaan edelleen samoin kuin muitakin. Mutta ilmeisesti heillä oli joku ongelma vanhempien ammattitaitoisten naisten suhteen, koska he alkoivat julkisesti, jopa asiakkaan läsnäollessa, supista keskemään, vilkuilla minuun päin ja naureskella. Mahdollisesti sisäinen heikkouteni sai heidät käyttämään tilannetta hyväkseen omanarvontuntonsa nostamiseen tällä tavoin. No, ehkä he onnistuivat siinä, ainakin minulle tuli entistä huonompi olo.
Olin jo aiemmin alkanut harjoitella meditoimista oloni parantamiseksi. Hallitsin myös hyviä rentoutumiskeinoja, ne auttoivat pääsemään meditaatiossakin syvemmälle. Aluksi nämä harjoitukset auttoivatkin ja oloni oli rauhallisempi myös töissä. Tosin jouduin hokemaan kaikenlaisia itsetunto- ym. mantroja pitkin päivää. Sitten lähdin mukaan myös erilaisiin energiahoitoihin, "valohoitoihin" ja rankempiin keho- ja hengitysterapioihin. Tuntui kuitenkin, ettei enää mikään riittänyt tuomaan hyvää oloa, ja liika "henkisyyskin" alkoi kostautua. En enää ollut maan pinnalla enkä muutenkaan pystynyt samanlaiseen työpanokseen kuin aiemmin, työpäivänikin alkoivat lyhentyä entisestään. Tietoinen mieleni ei enää täysin toiminut yhteistyössä arkisen elämän toimintojen ja loogisen ajattelun kanssa.
Minulla oli osittaisia ruumiistapoistumiskokemuksia ja psykoottisiksi luokiteltavia, joskin nopeasti ohimenneitä kokemuksia sekä meditoinnin aikana että spontaanisti unesta herätessäni. Erään ohjatun fyysisen (!) harjoituksen aikana menin taas liian pitkälle, en pystynyt hallitsemaan tietoistakaan mieltäni ja halusin päästä pois tästä todellisuudesta. Onneksi ohjaaja oli heti ajan tasalla ja pakotti minut palaamaan psykoosista takaisin tähän maailmaan, olin jo osittain pois ja huusin menneisyydestä peräisin olevaa tuskaani, tuskin kuulin hänen ääntään enää. Jostain kumman syystä olin silloin, ja olen edelleen, hänelle vihainen siitä, että hän keskeytti minun "hyvin alkaneen henkisen kasvun prosessini".
No, tästä sitten toimintakykyni heikkeni edelleen, kunnes en enää pystynyt tekemään mitään töitä. Työpaikalla ollessani pystyin vain lukemaan sähköpostiviestien otsikot. Sekin jo sai minut uupumaan niin, että jouduin makaamaan lepohuoneessa parikin tuntia, jotta pystyin lähtemään kotiin.
Paljon muutakin tapahtui. Siinä vaiheessa minun oli jo pakko myöntää, että en enää jaksa, ja menin lääkäriin. Mutta pitkien sairauslomienkaan (jaksoittain kahden vuoden aikana) jälkeen en kyennyt tekemään töitä. En jaksanut kuin maata. En pystynyt esim. lukemaan kuin pari lausetta kerrallaan, niitäkään ymmärtämättä. Keskittymiskykyni oli olematon, lyhyetkin keskustelut vaativat ponnistelua, koska toisen kuunteleminen oli niin vaikeaa. Haahuilin mielessäni ihan muissa maailmoissa. Jouduin jäämään ensin määräaikaiselle, sitten pysyvälle työkyvyttömyyseläkkeelle.
Elämältäni putosi pohja. Työ oli aina määrittänyt minut, siinä pärjääminen teki minusta muiden kaltaisen, kelvollisen ihmisen. Nyt olin taas se sama kelvoton, itseään häpeävä ja surkea olento, joka olin lapsena ja nuorena, ennen töihin menoani ollut.
Sain erinäisiä diagnooseja: Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Masennus, joka jonkun ajan päästä tarkentui kaksisuuntaiseksi mielialahäiriöksi. PTSD ja dissosiaatiohäiriö.
Sain lääkkeitä. Minulle sopivien löytäminen kesti jonkun aikaa, eräskin maniaa ja psykoosia estävä lääke aiheutti kilpirauhasen vajaatoimintaa. Kävelyvauhtini putosi silloin alle puoleen normaalista. Nykyinenkin lääke hidastaa aineenvaihduntaa, ja olen lihonut sen(kin) vuoksi.
Vuosi eläkkeelle jäämisen jälkeen sairastuin syöpään. Se oli siis kuusi vuotta sitten, eikä se ole uusiutunut.
Eli elossa ollaan: hengitän ja sydän lyö. Joskus on hyviä päiviä, silloin pystyn keskittymään näinkin pitkän tekstin kirjoittamiseen. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti