Kun olin 10-vuotias ja kävelin metsän halki kulkevaa autotietä kotiin päin, minut sieppasi vastaantullut 23-vuotias mies ja kantoi metsään. Toisella kädellään hän puristi minut vartaloaan vasten ja toisella peitti suuni. Jouduin äärimmäisen kauhun valtaan. Heti sen jälkeen tapahtui jotain kummallista: kauhun tunne katosi yhtä äkkiä kuin oli tullutkin, ja mieleeni tuli ajatus, että voin vielä selviytyä tästä. Sitten se ajatuskin katosi: "selviytymisvaihde" oli kytkeytynyt päälle.
Rentouduin hieman, ja mies laski minut maahan. Hän uhkaili, mitä tapahtuisi jos huutaisin. Siinä vaiheessa se ei enää olisi tullut mieleenikään. Kaikki, mitä tein, tähtäsi vain siihen, että mies pysyisi rauhallisena ja itse säilyisin hengissä. Minusta oli tullut "miellyttäjä".
****************************************
Nyt, aikuisen näkökulmasta katsoen, tiedän ja ymmärrän, että tapaukseen liittyy paljon muutakin lapsen mieltä järkyttävää, mm. vanhempieni käyttäytyminen minua kohtaan kotiin päästyäni, mutta noin ylipäätään se on yksi niistä tapahtumista, jotka ovat ratkaisevasti vaikuttaneet kokemukseeni omasta ihmisarvostani ja kykyyni toimia eri elämäntilanteissa. Eri tilanteista selviytyminen uhkaavia henkilöitä miellyttämällä on minulla jo aiemmin lapsuudessa opittu käyttäytymismalli, mutta nyt kertomassani tapauksessa se tuli niin selvästi esiin, että muistan sen "napsahduksen" vieläkin, kun kauhu meni piiloon sisimpääni.
Tapahtumat tulevat mieleeni, tavalla tai toisella, milloin ja missä sattuu. Viimeksi näin tähän liittyvää ahdistavaa unta toissayönä. Painajaiset ja päiväaikaiset pelot eivät myöskään ole olleet harvinaisia. Mies ei onneksi raiskannut minua, mutta loukkasi muulla tavoin oikeuttani fyysiseen ja psyykkiseen koskemattomuuteen.
Eilen puhuin tapauksesta ja unestani terapeutille. Kerroin, että olen suunnitellut meneväni joskus sinne takaisin, käveleväni sen saman reitin, saman tien ja metsäpolun kautta. Olisin ehkä voinut tehdäkin sen, ellei olisi tapahtunut erästä toista asiaa: samaan paikkaan, sinne metsään, on jossain vaiheessa pystytetty muistomerkki. Siellä on sisällissodan jälkeen teloitettujen punaisten joukkohauta, ja muistomerkki on pystytetty heidän kunniakseen.
Rauha heidän sieluilleen!
Mutta kun kuulin tuosta muutama vuosi sitten, oma traumani muuttui mielessäni entistäkin pahemmaksi: olin joutunut makaamaan siellä niiden mädäntyneiden ruumiiden, tai ainakin luukasojen päällä!
Mutta mitä sanoikaan terapeutti: Voisinko nähdä muistomerkin itsellenikin tarkoitettuna? Sille lapselle, joka tahtomattaan joutui ne asiat kokemaan?
Itkin siinä vaiheessa muutenkin, mutta kun hän ehdotti tuota, itkuni pohjalla oleva tunne muuttui ihmeellisesti: surusta ja epätoivosta iloon ja toivoon jonkun uuden mahdollisuuden löytämisestä! Eikä maahan olisi haudattu sitä lasta tai muistoa, vaan vain kiveen olisi hakattu nimi ja ikä, tapahtumasta selviytyneen lapsen kunniaksi.
Näkökulma ja ajatus on vielä niin uusi, etten tiedä mitä tästä seuraa, mutta ensimmäisen kerran elämässäni koen, että jonkinlaista paranemista voisi tapahtua minunkin osalleni.
Mutta kuulenko jo toisenlaisen äänen tuolla ajatusteni taustalla - epäilyksen? Onko mahdollista, että olisin paranemisen arvoinen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti